Uusi vuosi

Blogi on ollut hiljainen joulukuussa. Bloggaaja on ollut kiireinen, aikaansaamaton ja laiskanpulskea. Mutta nauttinut joulutunnelmasta, Brysselin lumisateista, kauniista Suomesta lumihupussaan, joulusta ja perheestä ja ystävistä.

Kaikille lukijoille, jos teitä enää on, OIKEIN HYVÄÄ JA MENESTYKSEKÄSTÄ VUOTTA 2010!!!
Minulle tuo luku 2010 tuntuu edelleen ennemminkin joltain tieteiselokuvan otsikolta, mutta kaiketi se täytyy alkaa sisäistää, että elämme oikeasti "tulevaisuudessa". Toivotaan, että uusi vuosikymmen alkaa mukavammin kuin entinen päättyi!

Tällaisissa tunnelmissa vietin viime uudenvuoden Tampereella!

Sateenvarjojen kaupunki- usein myös varjoparkojen viimeinen palveluskohde

No, nyt se syksy sitten saapui rytinällä Brysseliin. Vielä viikonloppuna saimme nauttia ihanasta auringosta ja +15 asteen lämpötiloista. Minä iloitsin erityisesti, niin että vietin sunnuntaina ulkosalla koko päivän! Ihanaa, kuin Suomessa syyskuussa!

Maanantai alkoikin sitten kaatosateilla. Alkoi olemaan sellainen olo, että on vankina sisällä, sillä tasainen kaatosade ei väistynyt koko päivänä. Puhuri pyöri ja väijyi kadulla tallaajia. Itse olin ihan tyytyväinen, ettei tarvinnut nenäänsä ulos laittaa. Kaivoin talvitakinkin tiistaina esiin, sillä lämpötilat ja tuuli kävivät kiinni luihin ja ytimiin. Lapaset ja talvitakki ovatkin olleet hyvä yhdistelmä tällä viikolla.

Muistutan kuitenkin kaikkia, että ollaan varovaisia niiden sateennvarjojen kanssa. Kadulla väistetään kiltisti muita ihmisiä ja kun sateenvarjo menee rikki, se laitetaan suosista sateenvarjojen hautausmaalle... Ettei käy kuin minulla. Heilautin sateenvarjoani, joka roikkui ranteestani, ja kävi niin, että sateenvarjon pää, jossa on se kangasosa, lensi kaaressa yli viiden metrin päädän. Kiitin onneani, ettei siinä kävellyt ketään, olisin varmasti pidätettynä pahoinpitelystä tällä hetkellä! Tai etten kolhinut kenenkään autoa.

Bryssel on sateenvarjojen kaupunki. Jos uloslähtiessä paistaa, se ei ole laisinkaan takuu, että puolen tunnin päästä paistaisi myös. Sateet ja ajoittaiset tuulenpuuskat ovat jopa ex-vaasalaiselle yllättäviä. Supermarketeissa, joissa valikoimat ovat hyvin suppeat, löytyy sateenvarjoja kuitenkin vaikka miten paljon. Eikä suotta! Itse muistelen aina hymyssä suin äitini vierailua Brysselissä, missä jouluisen sään sijaan myrskynsi ja riepoi. Kun kiersimme kaupungilla, tuuli riepotteli meitä ja varsinkin niitä sateenvarjoparkoja. Äitini oli erityisen epäonnekas, sillä hänellä rikkoontui tuolla reissulla kolme sateenvarjoa! Kolmannen kohdalla kävi niin, että marketin ulkopuolella tuuli repäisi sen heti irti tuista. Minä nauroin kippurassa kadulla maaten, mutta rakas äitini ei niinkään nähnyt tilanteessa mitään huvittavaa. (Minua naurattaa vieläkin, kun tapausta muistelen!)

Kuvan sateenvarjo ei liity tapaukseen, vaan on oiva esimerkki tämän viikon lohduttomasta tuiverruksesta.

Kieli solmussa. Kielenhuollolliset toimet tarpeen. Apua.

Olen aina sekoillut sanoissani selittäessäni jotain. Yleensä ”virallisesti” esittäytyessäni ja töissä kaikki sujuu erinomaisesti, mutta ystävien kanssa tarinoidessa koko elämä muuttuu välillä Aliaksen pelaamiseksi. (Ne, jotka eivät tiedä, niin Alias on sanaselityspeli.) Eräällä ystävälläni on tapana tokaista: ”Sano englanniksi!”. Ajatukseni harhailevat tuhanteen eri juttuun joita haluan selittää ystäville, samalla kun rentoudun liikaa. Siksi sanat ovat vähän hakusessa välillä. Tämä on diagnoosini, joku voi kehittää paremmankin.

Välillä luon ihan uusia sanoja, kuten tädille selittäessäni olin ”kylmäkissa”, kun oikea sana tietenkin olisi ollut vilukissa. Joskus huomaan nämä lipsukset, joskus en. Työskentelin Call Centerissä ja asiakkaan kanssa keskustellessa täytyy tietenkin olla varma, että luetellut kirjaimet tulevat oikein. Kun asiakas sitten ilmoitti viimeiseksi kirjaimeksi ”peen”, en voinut olla varma oliko kyseessä P vai B. Niinpä fiksuna sitten kysyin, että onko kyseessä ”kaksoispee”. Asiakas ei ymmärtänyt ollenkaan ja minäkin olin hetken hämilläni. Onneksi sitten pian muistin, että että sen kirjaimen nimihän onkin pehmeä bee, ei kaksoisbee!

Nyt minua on alkanut huolettaa tämä ”höpinä” enemmän. Ei yksinomaan pelosta, että joku suomalainen luulee, että näyttelen unohtaneeni äidinkieleni, mutta joskus sanat vain eivät tule mieleen. Kerran en millään muistanut mikä ”cutlery” on suomeksi ja jouduin hakea suomenkielisen vastineen sanakirjasta. Nauroinkin, etten ikinä ajatellut käyttäväni sanakirjaa näin päin!

En juurikaan käytä suomea Brysselissä asuessani. Silloin tällöin näen suomalaisia, joiden kanssa on ihana turista. Lisäksi luen suomalaisia online-lehtiä. Mutta ajatus rullaa pääasiassa englanniksi ja käytännön puhuminen on satunnaista. Kun avaan suuni ajattelematta, puhe on englanniksi. Olenkin alkanut huomata suomenkielessäni rakenteita ja sanoja, jotka ovat lainattuja suoraan englanninkielestä. Syön lihapalloja, alan tekemään asioita (alan tehdä taitaa olla oikea muoto, joka ei sekään taida täyttä suomea olla) jne. Olenkin tullut siihen tulokseen, että minun täytyy kirjoittaa enemmän suomeksi, keskittyä asiaan ja huomata nämä anglismit.

Toisaalta, välillä on tunne, ettei mikään kieli suju ja että koko kielitaito menee koko ajan huonommaksi. Kun sekoittaa ranskaa, englantia, suomea ja ruotsia, italiaakin vähän, niin pakka on välillä ihan sekaisin. Joskus tuntuu, ettei tiedä mikä se oikea sana olisi, mutta koska ne keskenään muistuttavat toisiaan, voi puhekielessä käyttää juuri sitä mitä haluaa. Kätevää.

Rakkaat ystävät ja tuttavat. Vielä minä osaan suomea erinomaisesti (saa nauraa), mutta tekin voitte antaa panoksenne mailien, kirjeiden ja korttien muodossa. Ihan vain vaikka kielenhuollollisista syistä!

Linja-autossa on tunnelmaa, linja-autolla on hauska matkustaa...

Matkustaminen on ihanaa. Joskus kuitenkin joutuu tilanteisiin, jossa pienikin matka venyy pitkäksi ja kun menettää ajantajunsa, matka tuntuu yhä pidemmältä. Toisaalta se on myös virkistävää, koska välillä minulla on tunne, että olisi kiva päästä kaupungin rajojen ulkopuolelle... Olen yleensä tarkka matkustaessani, mutta seurassa jotenkin unohdan tarkkailla minne olen menossa ja että kaikki menee niin kuin pitääkin.

No, lauantaina olimme matkalla huonekalukauppaan, jonne jo julkisen yhteyden löytäminen oli enemmän kuin vaikeaa. Lopuksi piti soittaa kyseiseen mööbelikauppaan ja kysyä miten ihmeessä teille pääsee. Saimme ohjeet ja lähdimme iloisina matkaan. Bussin kerrottiin lähtevän eräältä asemalta, Gare du Midiltä. Koska kyse oli kuitenkin suhteellisen suuresta matkakeskuksesta, meille ei kummallekaan tullut mieleen, ettei se olisi bussin päätepysäkki. Niinpä katsoessamme bussin laituria ja aikaa lähdölle ei tullut mieleenkään tarkistaa sen päämäärää. Jokainen varmasti jo hihittelee tässä vaiheessa idioottimaiselle virheellemme.

Bussi saapui, ja iloisena hyppäsimme kyytiin. Vähän ihmettelin aluksi, että miten bussi lähti hassuun suuntaan kaupunkia, mutta hautasin ajatuksen rupattelun ohessa. Jotenkin oli vain tunne, että ehkä heitämme lenkin ja sitten se unohtui kokonaan. Ihastelimme yhä harvempaan käyviä taloja ja maalaismaisemaa istuttuamme jonkin aikaa bussissa. Söpöjä poneja ja hassua maalaistaloja. Jostain kulmasta kauhukseni näin erään Brysselin katedraalin, joka valvoo kaupunkia korkealta kukkulaltaan. Silloin iski paniikki- mehän olemme ihan väärällä puolella kaupunkia (tai no, ei todellakaan enää kaupunkia!). Siinä tilanteessa ei voinut kuin nauraa... Hysteerisesti. Ei muuta kuin hyppy ulos bussista tunnin ajelun jälkeen ja asettuminen pysäkille toiselle puolelle tietä. Edelleen melkoinen kikatus päällä- oikein maailmanmatkaajat!

Aikataulua katsoessamme iski pienoinen paniikki- bussi kulkee kahden tunnin välein lauantaisin! Olimme kuitenkin onnekkaita, sillä meidän piti odottaa vain 20 minuuttia seuraavaan- auringonpaisteessa ja +14 asteen lämmössä. Ja olihan se kiva istua jossain ”maitolaiturilla” pienessä kylässä... Tuskin ikinä tulee siellä enää käytyä.

Vihdoin kun pääsimme (oikeaan!) bussiin, olikin edessä yli kahden tunnin köröttely. Kun viimein pääsimme toiselle päätepysäkille, jossa kauppa sijaitsi, tuntui kuin olisimme matkustaneet halki Euroopan. (Belgiasta käsin kun se olisi hyvinkin mahdollista.) Kauppaan päästyämme ei auttanut kuin uskoa, ettei kyseessä ole ilta vaan iltapäivä ja kauppa-aikaa hyvin jäljellä... Noh, olipahan taas seikkailua kerrakseen. Todellakin tuntui, että oli ollut päivän retkellä jossain kiertoajelulla nauttimassa! Sitä paitsi, belgialainen maalaisseutu on hyvin kaunista, tuo mieleen Britannian maaseutukuvat kivitaloineen. Suosittelen pientä kiertoajelua kaikille!

Ruokavammaisena maailmalla

Ruoka-aineallergikkona elely ei aina ole helppoa. Voi viedä vuosiakin ennen kuin tiukan tarkkailun jälkeen selviää mikä aiheuttaa elimistössä epämiellyttäviä reaktioita. Onneksi sen jälkeen yleensä helpottaa, sillä ruoka-aineita erikoisdieetteihin on hyvin saatavilla. Periaatteessa. Ainakin Pohjoismaissa.

Itse ruoka-aineallergikko ei useinkaan valita totuttuaan uuteen ruokavalioon. Veljeni on moniongelmainen tapaus ruuan suhteen ja kun hänen allergioitaan luettelee, monille nousee mieleen kysymys, että mitähän se sitten saa syödä... Mutta vuosia vietettyään vatsakipuisena, en ole kertaakaan kuullut veljeni valittavan rajoitetusta ruokavalikoimasta. Tosin sen hintavuus on tietenkin asia erikseen, mikä harmittaa kerran jos toisenkin vuoden aikana. Valittavathan ihmiset jo ”normaalinkin” ruuan hintavuudesta!

Itse olen onnekas siinä mielessä, että allergiani on rajoittunut vehnään. En ole keliaakikko, joten voin syödä muita viljoja ja useimmiten elimistöni sietää vieläpä kokojyvävehnääkin. Mutta sitten on huonompia aikoja, jolloin en voi laittaa mitään vehnäistä suuhuni, tai vatsani kipeytyy pitkäksi aikaa, saan ihottumaa ja kutittavia läiskiä. Mutta kuten sanottu, rajoitettuun ruokavalioon tottuu nopeasti, kun vain saa itsensä terveeksi. Mielestäni kanssaolijat surkuttelevat ihan turhaan surkeaa kohtaloani.

Ulkomailla ruokavammaisuus ei sitten aina olekaan niin helppoa. Jos ravintolassa sattuu ”nolaamaan” itsensä kyselemällä gluteenitonta vaihtoehtoa, yleensä se on suuri ihmetyksen aihe. Toivoton yritys. Tulee välttämättäkin ikävä suomalaisten ravintoloiden ruokalistoja, joihin on kätevästi merkitty gluteenittomat, laktoosittomat, maidottomat jne. vaihtoehdot. Täytyy vain luottaa omaan mielikuvaansa annoksen koostumuksesta ja tarjoilijan haparoiviin vastauksiin. Onneksi olen vain allergikko, en keliaakikko!

Monille ulkomaisille allergiani on ikuinen ihmetyksen aihe. ”Mitä, ei vehnälle voi oikeasti olla allerginen!” Ja sitten saman asian joutuu selittämään joka ikinen kerta uudelleen. Tällaisesta allergiasta ei ole kuultukaan ja kanssakeskustelijat räpyttävät epäuskoisina silmiään; ei noin kamalaa kohtaloa voi olla!!! Jotkut, jotka ovat matkanneet Pohjoismaissa tietävät allergiasta ja ihmettelevät miten se on pohjoisen ihmisille niin yleistä. (Niin miksikähän, onkohan tästä tehty tutkimusta...?) Tiedän myös roomalaisen, joka on koko ajan vaikeuksissa gluteenittoman ruokavalionsa kanssa pizza- ja pastavuorien keskellä. Hän ei voi, kuin me suomalaiset, marssia lähimarketin pakastealtaalle ostamaan sämpylöitä ja leipiä, vaan joutuu apteekista hakemaan ruoka-aineita ja niistä varioimaan itse alkeellisimmatkin syötävänsä.

Ruoka-aineallergisuus aiheuttaa tietenkin aina epämukavia tilanteita, kun tulee kutsutuksi kylään. Ensinnäkin kutsun saatuaani ja siitä kiitettyäni joudun heti alkaa neuvoa emäntää/isäntää siitä, mitä tarjolle voi laittaa ja mitä ei. Monesti olenkin tyytynyt huomauttamaan, että minulla on monia allergioita, ja koska pidän leipomisesta, ehdottanut, että voisin tuoda tuliaiseksi leivonnaisen. Ongelma ratkaistu! Eri asia on sitten dinnerit, joiden kanssa täytyy luovia...

Monesti ihmiset eivät tule ajatelleeksikaan missä kaikkialla esim. vehnääkin on. Tästä esimerkkinä viimeinen vierailuni hyvän ystävän luokse. Ystäväni oli poikaystävänsä kanssa kaupassa valmistelleet viikonlopun vierailuani huolella ja ottaneet huomioon vehnättömän ja mielellään hylan ruokavalioni. Ensimmäisenä iltana meitä huvitti eksoottinen piirakka, jonka pohja oli makea (gluteeniton!) ja päällinen suolainen. Joskin lohipiirakka oli hyvää näinkin, alkoi tästä jo gluteenittoman ruokavalion nälvintä (hyvään henkeen, tottakai!). Jotenkin näitä huvittavia hetkiä kuitenkin syntyi valtoimenaan.

”Otatko sä tätä?”

”-Ai niin et sää voikaan!”

”Mä syön nyt pienen välipalan, haluatko.... Ai niin!!! Miten mä en ikinä muista!”

Kaiken kruunasi viimeinen aamu: ”Syö nyt jotain ennenkuin lähdet!” Kun myönnyn jogurttiin, niin kaiken komeudeksi se on A+ terveysjogurttia, ihan minua varten ostettua. -Mutta... Terveellistä kuitua: viljalla höystettynä. :D Siihen katkesi jogurtin syönti, mutta naurua riitti senkin edestä. Kaiken huippu oli, että minua hostannut parikunta syö perinteisesti jogurttinsa ihan luonnonjogurttina, mutta olivat nyt minua varten ostaneet ”terveellisempää”. Tällaisia hauskoja tilanteita sattuu, vaikka kuinka tarkkana olisi. Vaikka ne ovat tietenkin epämiellyttäviäkin hetkiä, niin kertovat ne minulle kuitenkin, että minua on ajateltu, vaikkei valinnat ihan nappiin olisi menneetkään!

Tällä viikolla lähden ostamaan taas ison satsin pasta-aineksia BIO-kaupasta toiselta puolelta kaupunkia. 40 minuuttia yhteen suuntaan julkisilla. Mutta ainakin tiedän, että perillä odottaa isot hyllyt gluteenittomia tuotteita ja tiedän varautua isolla, isolla repulla.

Hyvää ruokahalua kaikille ja nauttikaahan sesongin tuotteita!

It's a man's man's man's world... Vai onko?

Miesten maailma. Miesten maailma on pitkään ollut kova paikka naisille. Onneksi maailma, tai siis länsimainen maailma, alkaa olla yhä tasa-arvoisempi. Pohjoismaat on hyvä paikka naisille, voisi melkeinpä käytännössä ajatella naisten sanelevan elämän menoa. ”Kaiken takana on nainen” lauloivat Matti ja Teppo ja eikös ole sanonta, että jokaisen menestyvän miehen taustalta löytyy viisas nainen. Hyvä naiset!

Tasa-arvoisuus ei silti toteudu, uutterasta työstä huolimatta, kokonaisvaltaisesti. Palkkatasa-arvo esimerkiksi? Tämä on asia, joka saa minut näkemään eniten punaista! Miten samasta työstä maksetaan vähemmän, vain siksi, että satut olemaan nainen? Tai että palkkakehityksesi tyssää vääjäämättä jossain kohtaa, vaikka teet työsi erinomaisesti, mutta johtotaso näkee naisen, ei ihmistä....

Yritysmaailmassa yhä suurin osa johtajista on miehiä. Ja eikös se ole kauppa, joka maailmaa pyörittää, eli sitten taas kuitenkin asiat ovat miesten päätettävissä! Toki yhä useammissa yritysten hallituksissa istuu naisia, mikä on hieno asia! Liikemaailmassa naisen täytyy olla kova. Nainen ei saa näyttää feminiinisyyttään tai tunteitaan. Mitä enemmän näyttää mieheltä, sen parempi. Jos on pitkä, hyvä juttu, sillä sovit paremmin jätkien joukkoon! Korkokengät? Ei, ei, ei.... Tukka nutturalle ja housupuku päälle vain. Naisten ei saa johtaa tunteella, sillä sehän johtaa vain ongelmiin. Naisten urakehitys pysähtyy kuitenkin lapsensaantiin, eikö kannattaisi sittenkin palkata mies? Nainen voi tehdä virhearviointeja, koska on tunteellinen. Aijai, sattuu! Miten monesti on, että naiset kuitenkin työskentelevät ahkerammin, näkevät asioita rivien välistä ja heillä on parempi vainu? Ja monesti he pystyvät olla inhimillisiä kaiken kylmän busineksen keskellä ja harvoin leikkivät sikarileikkejä pitkien työpäivien päätteeksi...

Mutta, mutta. Tässä kohtaa haluan sanoa, että monessa asiassa ollaan menty ihan liian pitkälle. Tasa-arvoisuus on varkain luiskahtanut feministien puolelle. Ei se ole tasa-arvoa, jos miehet ovat altavastaavina! Mielestäni naisilla on kuitenkin paljon enemmän valinnanvaraa! He saavat kunnioitusta, jos ovat kovia. He saavat olla pehmeitä, heikkojakin ja taatusti näyttää tunteensa! He saavat olla tyttömäisiä. Itse asiassa tämä kaiketi edelleen puree miehiin, kun he saavat kokea olevansa hyödyllisiä sankareita.

Tyttömäiset naiset... Aikuiset naiset pukeutumassa pinkkiin kissapaitaan, prinsessavaatteisiin. Naiset ostamassa pinkkejä, ”timantein” koristeltuja kännyköitä. Kuinka naisellista tämä oikeasti on? Hello Kittystä on tullut ikoni ja kaikki pikkutytöistä aikuisiin naisiin haluavat Hello Kitty-sarjasta jotain. Onhan se ihanaa, että näin saa tehdä, mutta eikös se ole vähän lapsellistakin! Eiköhän suurimmalla osalla kuitenkin ole ollut ihan kiva lapsuus eri leikkikalujen (esim. barbien) ja söpöjen vaatteiden kera. En ymmärrä miksi tätä aikakautta pitäisi pitkittää vielä pitkälle aikuisuuteen. Yliampuvilta kokonaisuuksilta ei voi aina välttyä...

OK, onhan se tunnustettava. Itse kyllä tykkään pinkistä, eiköhän sen jo todista blogin värimaailmakin. Minusta on mahdottoman ihanaa mennä lelukauppaan tai korukauppaan ja hypistellä kaikenmaailman pinkkejä leluja ja prinsessajuttuja. Kyllä se pinkistä pitävä pikkutyttö löytyy helposti. Joudun vielä tunnustamaan, että minulle on myös kertynyt pinkkejä juttuja, kuten kamera ja iPod. Mutta tämähän ei vielä mene mauttomuuksiin, eihän?!?! Lelukaupoissa ja prinsessaosastoilla väitän vierailevani vain, kun etsin kahdelle elämäni prinsessalle lahjoja. 2- ja 4,5-vuotiaat veljentyttäreni kun ovat pinkkiä rakastavia prinsessoja, siitä ei ole ikinä ollut epäilystäkään!

Miten oikeutettua tämä naisten ”lapsellinen” käytös on? Kuinka moni meistä katsoisi suopeasti, jos miehet intoilivat vaaleanvihreistä teknisistä laitteista, ostaisivat supermies-alusvaatteita ja kulkisivat Star Wars-valomiekan kansssa? Miten vakavasti ottaisimme miehen, jonka vaaleansinisen auton kyljessä komeilisi Hämähäkkimies?

"Mitä syksy kuiskuttelee..."

Useimmat tuntemistani ihmisistä tuskastelevat syksyn saapumista. Kylmyys, luihin ja ytimiin käyvä viima, pimenevät ja sateiset päivät eivät jaksa innostaa. Viimeistään kun kelloja siirretään talviaikaan, positiivisinkin luonne alkaa olla heikko.

Itse olen kuitenkin aina ollut niitä ihmisiä, jotka nauttivat syksystä. Kuulaat aamut ja syksyn tuoksu saa mieleni paremminkin virkeäksi. Ihanaa, luonto on asettumassa talviteloille, jotain uutta on tulossa. Syksy antaa hyvän syyn rauhoittua nauttimaan kodista kesän ainaisten tapahtumien jälkeen. Huomaan kuin varkain käyväni kaappeja läpi ja asettavani kaikki tuikut esille. Kaupasta kävelen kotiin sadan kappaleen tuikkupussin kanssa. Tuikut ja kynttilät ovatkin aina ollut vahvasti osa syksyäni, ellei peräti jopa se syy miksi syksyä niin palavasti odotan!

Tunnelmallisuus luotuna tuikuilla ja erilaisilla valosarjoilla, punaviinillä ja hyvällä jazzilla. Ne kuuluvat ehdottomiin nautintoihin, joilla alkaa mukava syksy. Unohtamatta hyvää kirjaa ja villasukkia. Tai kävelyitä syksyn lentävissä lehdissä, kun tuuli riepoo ja antaa voimaa. Edesmennyt rakas koirani sai aina näistä tuulenpuuskista virtaa juoksuaskeliin ja pyörimiseen saakka. Saman vaikutuksen ne tekevät minuun. Ei voi olla kuin tyytyväinen, että syksy on tullut!

Syksy ei kuitenkaan ole minulle pelkästään rauhoittumisen aikaa. Vastapainoksi se tarjoaa uuden alun, koska kesällä yleensä yksi ja toinen asia pääsevät retkahtamaan. Urheiluharrastukset on ihana aloittaa taas uudestaan, vakavammalla asenteella (siis tuloshakuisesti). Voi päättää, että nyt on aika aloittaa uusi harrastus, esimerkiksi kielen opiskelu tai kokkauskurssi. Töiden teko ahkerammalla otteella. Mieli on taas täynnä virtaa!

Toki joskus tulee takapakkia, kun aamut ovat pakkasella ja täytyy marssia yliopistolle pari kilometriä viiltävässä tuulessa. Tai kun ensilumi sataa ja muuttuu rumaksi, märäksi loskaksi. Tai kun on liian liukasta pyöräillä. Tai kun on vain niin kamalan kylmä. Mutta ei hätää, tähänkin olen löytänyt vastauksen: se löytyy ihanan rentouttavasta ja lämmittävästä teekupista! Kun istuu alas, nauttii kunnon mukillisen teetä, on valmis taas uusiin haasteisiin!

Brysselissä ei vielä kovin syksyistä ole. Toki lämpötilat ovat välillä kovin alhaisia ja syksyn kirpeä ilma herättää kaduilla tallustaessa. Ja pimeys laskeutuu aiemmin kuin ennen. Silti saamme täällä heräillä vielä monesti auringon säteisiin, sateet ovat pysyneet poissa ja luonto on vielä vehreä. Kuva on otettu tänä aamuna, siitä voi jokainen tarkistaa tilanteen.

Koska blondeilla on niin paljon hauskempaa...

Vaaleat hiukset herättävät monesti ihastusta ja kyselyjä. Olen monesti huomannut, että blondit joutuvat monesti vastailemaan enemmän hiuksiinsa liittyviin kysymyksiin... En vielä kertaakaan ole kuullut keneltäkään brunetelta kysyttävän josko hänen hiuksensa ovat aidosti ruskeat vaiko eikö. Sen sijaan blondit saavat vastata tuohon kysymykseen usein.

Mitä siihen sitten vastaa? Kuinka moni meistä vielä tietää omien hiustensa värin? Totuus on, etten kyllä taida tietää minkä väriset haivenet minulla oikeasti nykyään on. Mutta kyllä ne vaaleat ovat ehdottomasti, sillä kolmen kuukaudenkaan värjäysväli ei aiheuta paniikkia...

Olen elänyt elämääni muutaman vuoden myös brunettena. Päätös tästä syntyi yhtäkkisesti kampaajan esitellessä suklaanruskeaa hiusväriä, johon sopisi hyvin toffeen väriset raidat. Nam, kuulosti niin hyvältä, että miksei näyttäisikin!? Niinpä kolmea tuntia myöhemmin astelin kampaamosta ulos brunettena. Ongelmiin jouduin heti parkkipaikalla, kun poikaystävä tuli hakemaan minua. Auto lipui minua kohden ja yritin jo tarttua ovenkahvaan, mutta auto vain jatkui liikkumistaan. Ihmettelin, etteipä tainnut poikaystävä tästä muutoksesta juurikaan pitää... Muutamia vuosia tummemmassa lookissa viihdyin, kunnes kyllästyin. Kyllä, minut on taidettu blondiksi luoda. Prosessi takaisin blondiuteen oli ikävän hidasta ja kärsivällisyyttä tarvittiin.

Ystäväni ovat muutenkin kujeilleet, että päätäni voi käyttää heijastimena pimeässä ja että se toimii erinomaisena huomiomerkkinä ihmismassassa. Varsinkin ulkomailla. Italiassa jo tuskastuin, kun en eräästä näyttelytilasta millään löytänyt tummaa ystävääni. Lopuksi rauhoitun ja mietin, että kyllä hän minut bongaa helposti halutessaan – ja juuri näinhän siinä kävikin. Ulkomailla pohjoismaista blondiutta arvostetaan, ”se kun on niin aitoa”. No, paremmalta se kyllä näyttääkin kuin latinoblondit, joiden juurikasvu helottaa kilometrien päähän ja kuontalon keltaisuus häiritsee. Saatikaan mustista kulmakarvoista ja tummasta ihonväristä...

Jostain tietenkin täytyy latinoille olla hirmuisen kateellinen. Pohjoismainen hiuslaatu on silkkinen ja suora (ja lättänä). Espanjalainen ystäväni ei meinannut päästää hiustupsustani irti, kun siihen kerran koski. Kertoi sen olevan niin pumpulimainen. No, hänen hiuksensa kyllä olivatkin minun mittapuullani hevosen jouhia... Pohjoismainen hius ei myöskään nouse korkealle ilmoihin ja kaarru kauniisti (edes föönättaessa), vaan ottaa suunnan useimmiten piikkisuorana kalloa myöden kohti maata. Silti olen tyytyväinen blondi, enkä paluutani tähän huippujoukkioon ole katunut! Blondina on ihan oikeasti hauskempaa, pienet höpsähdyksetkin voi aina nauraen kuitata blondiudella.

Asiakas on kuningas - vai onko?

”Asioihin ei kiinnitä huomiota niin kauan kuin ne toimivat”. Totta! Yksi asia, joka saa hermoparkani kireäksi Brysselissä, on asiakaspalvelu. Tai siis tietenkin sen puuttuminen. Täytyy olla onnellinen, jos sinua asiakkaana tervehditään ja itsensä voi tuntea todella kunnialliseksi jos on oikein oikeutettu hymyyn! Luulen, ettei sanontaa ”asiakas on aina oikeassa” ole olemassakaan ranskankielessä!

Muistan ensimmäiset kerrat Pariisissa, kun jouduin maksutilanteeseen. Mitä? Ei tervehdystä, ei katsekontaktia, hyvä kun kassaneiti jaksoi summan sanoa. Tulipas vaivaantunut olo- asiakkaalle. Itse olin ennen Pariisiin menoa työskennellyt marketin kassalla opiskeluiden ohella lähes neljä vuotta. Itseselvyytenä oli, että asiakkaiden kanssa jutustellaan, kohdataan heidän yksilöinä, palvellaan heitä. Itseasiassa tämä sama periaate teki työstä mielekästä!

Ensimmäisenä kiristävänä tekijänä voi pitää ainaisen jonottamisen. On tuskastuttavaa miten joka paikassa joutuu mitä suuremmalla todennäköisyydellä jonottomaan. Tässä ei ole väliä oletko pienessä kaupassa vai suuressa marketissa, jonotus on taattua. Mutta tähänkin kyllä voi tottua. Nykyään olen jo tottunut uppoamaan haaveisiin ja syvällisiin mietintöihin, niihin kun riittää aikaa.

Mutta mitenkäs sitten asiakaspalvelun laatu... En kyllä tiedä, voiko asiassa käyttää sanaa laatu. Menin postiin noutamaan pakettiani ja postin aulassa oli jonotusnumerolaite, jossa oli yksi nappula käytössä. Nappulan vieressä luki ”kaikki toiminnot”. Otin lapun ja kävin istuskelemaan - olin hyvin onnellinen, sillä penkillä oli tilaa. Tässä kului aikaa mukavasti 20 minuuttia, mutta siihen osasin jo tietenkin varautua ja lueskelin pokkariani, joka kulkee laukussa mukana. Kun numeroni huudettiin, kiirehdin tiskille ja ojensin pakettikorttini virkailijalle. ”Voi mutta mademoiselle, tämä täytyy noutaa tuosta sivupisteestä”. Virkailija osoitteli toisella seinällä olevaa pistettä, jossa yksi ihminen heilui ja kymmenen ihmisen jono seisoi. Huokaisin. ”No, otan sitten vain 10 postimerkkiä, kiitos”. Virkailija: ”Postimerkitkin saa tuolta samalta tiskiltä, ei tästä”. Siis mitä!?!?! Mitä postin luukulla voi sitten tehdä, jos ei noutaa pakettiaan eikä ostaa postimerkkejä????? En jäänyt ottamaan kuitenkaan asiasta selvää – ikävä kyllä ranskankielentaitoni ei riitä siihen (tämä fakta kiukuttaa joskus vielä enemmän, sillä kovasti olisi palautteen paikkaa siellä sun täällä!) Lompsin siis jonon hännille ja jonotin seisaaltaan toiset 25 minuuttia sadatellen mielessäni miksei pakettinoudosta kertovaa pientä lappua laiteta jonotuslipukkeita jakavan automaatin luokse, vaan tämän pienen ”kioskiluukun” sivulle pienenä puolikkaana A4:na!! Onhan se paljon kätevämpää pitää se lappu ”kaikki toiminnot” siellä ja hämätä ihmisparkoja.

Kun olin jonossa ollut jonkin aikaa, joku 5-kymppinen nainen lähti kohti näitä toisia tiskejä. Hän katsoi tehtäväkseen palata, kun olin toisena jonossa. Tämä lady tietenkin katsoi, että voi palata kaikessa rauhassa takaisin paikalleen, mistä muut jonottajat eivät tietenkään riemastuneet. Asiakkaat alkoivat tapella keskenään. Minä tokaisin heti, etten puhu ranskaa, ja minut onneksi jätettiin tästä hulinasta ulkopuolelle. Desibelit nousivat samaa tahtia kuin edessäni oleva mies pakkasi laukkuaan tiskillä. Kun oli minun vuoroni, takanani oli jo sen verran kova tappelu, että virkailija tiskiltä joutui erotuomariksi asiassa. Teki mieli sarkastisesti huomauttaa, että olisiko sittenkin parempi keskittää ne kaikki palvelut sinne oikealle tiskille... Mutta otin kassini ja postimerkkini ja lähdin.

Toinen esimerkki, joka aiheutti veren kuohuntaa normaalisti niin rauhallisesti virtaavissa suonissani. Ystäväni kanssa kävimme Bricossa, paikallisessa K-raudassa, tilaamassa aurinkotuolit hänen parvekkeelleen. Oli elokuun loppu ja oletettavissa oli kesän viimeiset viikot, kun ilmoista pystyi nauttia. Haluamiamme aurinkotuoleja ei ollut varastossa, mutta kahden viikon päästä ne olisivat saatavilla. Päiviä laskettuamme tilasimme tuolit. Kun niistä ei kolmen viikon päästä alkanut kuulua, oli edessä soitto hyvän asiakaspalvelun kehtoon. ”Ai jaa, joo niitä tuoleja ei saa enää.” Mitä? Tätä informaatiota ei tietenkään voinut asialle heti jakaa asian tullessa ilmi, vaan hänen täyty odottaa kolme viikkoa tyhjää! Ei mitään pahoitteluita, ei edes lauseiden takaa. ”Rahat voitte tulla noutamaan, kun ehditte”. Ystäväni oli kuin viilipytty ja minä riehuin kuultuani moisesta asiakaspalvelusta! Suomessahan tästä olisi saanut tiedon heti pahoittelujen kera. Jos olisi alkanut oikein valittaa kesän menneen odottelun takia ohi, olisi asiaa varmaan hyvitelty jonkin pienen lahjakortin kera! Ei, ei ja ei!! Menin mukaan Bricoon hakemaan rahojani, mutta jälleen ystäväni pyytelyt turhilta kuohunnoilta ja vajavainen ranskankielentaitoni pelastivat henkilökunnan ryöpytykseltä! Kadulla sen sijaan jaksoin jatkaa tätä kiukun sarjaa...

Asiakaspalvelu ei siis toimi kaupankäynnissä avainsanana Brysselissä. Vai miten on asiakkaan kohtelu liukuhihnamaisena, jolloin asiakkaan reaktiot eivät paina missään. Tai myyjien keskinäinen juoruilu niin, ettei asiakasta edes tervehditä ja työt tehdään etanamaisella nopeudella. Tai sellainen järjettömyys, että torstai-iltapäivänä supermarket on suljettu. Kyllä, lähimarket on suljettu joka torstai-iltapäivä, kun haluaisi tehdä viikonlopun ostokset. Ääh ja puuh!

Ystävistäni on huvittavaa, että ainoat ihmiset jotka asiakaspalvelusta täällä vetävät pultteja, ovat pohjoismaalaiset ja jenkit. Mutta mielestäni ansaitsemme edes jonkinasteista kunnioitusta, kun rahamme liikkeeseen kuitenkin tuomme. Edes ystävällisen hymyn, sillä itse yritän kuitenkin aina olla ystävällinen! Suomessa vieraillessani huomasin taas nauttivani, kun myyjien kanssa pystyi keskustella ”niitä näitä”. Toisaalta, poikkeus vahvistaa säännön ja törmäsin kioskilla myyjiin, jotka myynnin lomassa juttelivat keskenään kuinka eivät jaksaa enää hetkeäkään, vaan haluavat kotiin. Täytyy siis muistaa, että löytyy niitä asiakaspalvelun helmiä täältä Brysselistäkin!

Läpi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun...

Syyskuu se sitten lensi ohitse. Täytyy sanoa, että kirjoittaja oli uupunut koko kuukauden. Kun ensimmäisestä flunssasta oli päässyt eroon ja tunsi itsensä taas energiseksi, rykäisi toinen, aiempaa pahempi flunssa päälle. Ainut liikunnallinen asia, jota ehdin syyskuussa tehdä, oli vatsalihasten vahvistaminen hillittömän yskän takia. Toinen flunssa veikin sitten voimat melkein kolmeksi viikoksi!

No, syyskuuta pohtiessa täytyy sanoa, ettei siitä kuukaudesta jäänyt käteen mitään muutakaan. Syyskuu on aina ollut kuukausi, joka on siinä kesäisen elokuun ja syksyisen lokakuun välissä. Tänä vuonna se oli vielä mitään sanomattomampi kuin yleensä... Mutta kyllä tässä ihmetyttää mihin hävisi lokakuu! Ehkä se, että syksy ei ollut vielä kunnolla alkanut Brysselissä, tarkoitti sitä, ettei pääparka pysynyt mukana kuukaudesta tai päivistä. Puoli lokakuuta meni nimittäin ”lomaa” odotellessa. Minulla oli ilo ja kunnia astella Suomen syksyyn.

Kimmokkeena toimi rakkaiden veljenlasten syntymäpäivät ja halu nähdä ystäviä ja sukulaisia. Niinpä tämä täti pakkasi laukkunsa ja marssi rohkeasti kohti talvimaata. Paitsi, kun Suomen rannikon näkymät alkoivat vilkkua lentokoneen alapuolella mietteet talvimaasta saivatkin unohtua heti! (Syytän tästä assosiaatiosta vain ja yksinomaan iltapäivälehtiä, joka jo viikkoa ennen Suomen lomaani alkoivat rummuttaa kuinka talvi iskee myös eteläiseen Suomeen rytinällä!) Lentokoneen ikkunasta avautui aurinkoinen maa, joka kylpi kullankeltaisena. No joo, joskin vähän harmaanakin, sillä vehreyttä ei enää ollut nimeksikään. Joka tapauksessa sain nauttia sinisestä taivaasta ja luonnon värinäytelmästä matkalla juna-asemalle.

Pieni takapakki tuli, kun siirryin ostamaan junalippua. ”Ai, syyslomat Suomessa? Mitä? Miten niin ette voi myydä lippua?” Minut siis ohjattiin hyppäämään junaan ilman lippua vaarana seisomapaikka etelästä Pohjanmaalle. Kun konduktööri pääsi luokseni, oli vaatimuksena matkalipun ja Pendolino-maksun lisäksi kuuden euron lisämaksu, koska en ollut ostanut lippua asemalta. Minussa on sen verran K-kauppiasta (jos muistatte ne mainokset), että aloin ihmetellä, että noudattamalla henkilökunnan neuvoja ja hyppäämällä seisomapaikalle joudun maksaa kuusi euroa lisämaksua? Miten niin voi käydä!?! Konduktööri heltyi ja sanoi, että tämän kerran ei tarvitse maksaa. Arvatkaa hävettikö tämän jälkeen ostaa lippua Laihialle!!!

Viikko maalla kului tietenkin liian nopeasti, vaikka alussa tuntui, että mihin sen ajan oikein laittaa. Olen rakkaalle mammalleni naureskellut, kun hän sulkee tietokoneen aikaisin ja toteaa pian menevänsä petiin lukemaan ja minä vasta alan suunnitella illallista. No, täytyy sanoa, etten enää ihmettele. Luonto oli jotenkin niin harmaa ja kun aurinkoakaan ei näkynyt, minulla oli iltapäivästä monesti sellainen tunne, että pian varmaan pitää mennä nukkumaan. Ihmetys oli suuri, kun kello osoittikin monesti vasta kolmea, neljää! Eikä vielä siis oltu edes talviajassa... Ihmekös se on, että elämänrytmistä tulee erilainen.

Viimeisen viikonlopun lomastani vietin Tampereella ystäviä tavaten ja heidän seurastaan nauttien. Olipas ihana saada niin moni rakas ystävä paikalle! Tampere oli kaunis ja houkutteleva, kuten aina. Siinä kaupungissa on ehdottomasti ”sitä jotakin”, joka tekee vierailijankin olon mukavaksi.

Nyt on siis akku ladattu kauniilla ruskalla, veljenlasten halauksilla ja iloisilla mielillä, isovanhempien rakkaudella, lapsuuskodin tunnelmalla, rakkaan kissavanhuksen kehräyksillä, raikkaalla ilmalla ja ihanien ystävien antamalla voimalla. Tästä on hyvä ponnistaa kohti syksyn kuulautta, joka alkaa olla huomattavissa myös Brysselissä!

Sairasta sakkia

Blogin kirjoittaja on kuluttanut viimeisen viikon sängyn ja sohvan pohjalla. Ei siis raportoitavaa, eikä kehitettäviä ideoita. Nyt elämä tuntuu pikkuhiljaa voittavan.

Yleis(maan)tietoa

Monesti suomalaisten kuuluu ihmettelevän miten monilla muilla (muun maan) kansalaisilla tuntuu olevan mahdottoman suppea yleistieto. Itse ulkomailla viettämieni vuosien perusteella yhdyn tuohon ihmettelyyn. Joskaan tätä ei sovi yleistää(!), sillä hyvän yleistiedon omaava tietää, että stereotypiat ovat törkeää yleistystä, eivätkä yleensä pidä paikkaansa.

Kuitenkin suomalaisena monesti tuntuu hassulta, välillä jopa kirpaisevan pahalta, miten vähän ulkomailla tiedetään maastamme. (Jos siitä siis tiedetään.) Mitä, Nokia on suomalainen? Mitä, Otis ja Kone ovat suomalaisia? Mitä, onko sekin suomalainen? Kaurismäki? -Luulin, että hän on ruotsalainen. Siis mitä ihmettä?

Mitä, eikö teillä olekaan jääkarhuja kadulla? No... Ei ole. Kaiken huippu mielestäni oli, kun eräällä tunnilla eräs ranskalainen laukoi pingviinienkin elävän varmaan Pohjois-Suomessa, kun kerran etelämmässä varmaan nähdään jääkarhuja. Ja kaikki totisella naamalla ja suunnattomalla ihmettelyllä perusbiologiasta ja eläinten levinneisyydestä!

Yleinen keskustelunaihe suomalaiselle ulkomailla on aina, mikäs muukaan, sää. Kyllä aina saa olla selittelemässä, että joo, kyllä meilläkin voi olla yli +30? Vastareaktiona usein suurta ihmettelyä ja silmien pyörittelyä. Mitä, teillä ei ole aurinkoa laisinkaan talvella- kuuroille korville usein menee kerronta siitä, että kesällä onkin sitten valoisaa koko ajan. Meillähän on aina kylmä...

Kun asuin Pariisissa, olivat monet kiinnostuneita tietämään mistä olen kotoisin, kadunkulman leipomon myyjä, juustopuodin emäntä, kulmakuppilan pitäjä. Monesti kun kerroin olevani suomalainen (finlandaise), niin monet kysyivätkin samantien, että "jaa, hollantilainen" (hollandaise)? No, kaukaisesti ääntämys voi muistuttaa samaa, tai kaiketi se oli oma kykenemättömyyteni ranskankielessä. Kun sitten yritti selittää, että maa on "La Finlande", niin monesti huomasi "tyhjän katseen", joka vähän kuin antoi vihjettä, ettei toisella osapuolella kauhesti lamppu silti syttynyt...

Byrokratian rattaissa pyörin kerran samaisella Pariisin komennuksella. Silloin oli moisesta pompottelusta koti-ikävä suurimmillaan ja ärsytyskynnys ranskalaisiin lähes nolla. Taas kerran jonotan postiin vahvistamaan ties mitä papereita ja lähettämään kirjattuna toista, kun katseeni hakeutuu postin takaseinää peittävään Euroopan karttaan. Se oli kartta EU:sta. No, muuten ihan kiva, mutta Suomen itäraja kulki Kotkasta Jyväskylää leikaten Ouluun. Hmm. Missä Lappi? Missä Itä-Suomi? Missä SUOMI? Kiukkua nieleskellen tuijotin karttaa ja mietin miten hiton tyytyväisiä ranskalaiset ovatkaan itseensä. -Apua, jos joku olisi unohtanut kartasta vaikka Korsikan! Silloin sapetti, mutta myöhemmin olen ajatellut, että milläs muuten oppivatkaan maantietoa, jos tarjolla oleva informaatio on noin löysää... Vähän sinnepäin.

Nyt kuitenkin täytyy sanoa, että kuinka muut oppisivatkaan ikinä pohjoista Eurooppaa tuntemaan, jos jopa ruotsalainen jätti esittää maantietoa rutkasti muokaten??? Ikean ravintolan seinällä oli jättimäinen kuva Lapista (Ruotsin Lapista!), ja tällainen kartta informaatiota jakamaan: (rannikkolaiset, kaivakaa snorkkelinne, sillä voitte joutua sanomaan pulipuli!)

Uusia naamoja vanhassa ympäristössä

On aina hieman kummallista, kun näkee tutun naaman vieraassa ympäristössä. Tai "vieraan" naaman tutussa ympäristössä. Siis kasvot, jotka eivät tavallisesti kuulu siihen yhteyteen, jossa ne näkee. Joka tapauksessa, Brysselissä siihen tottuu aika nopeasti, sillä Bryssel näyttää olevan "Euroopan keskus" siinäkin mielessä, että moni tuttu tänne jotenkin ajautuu. Jos ei asumaan, niin ainakin käymään.

Ja mikäs kivempaa kuin päästä rupattelemaan vanhojen tuttujen kanssa. Samaan aikaan kuin kotiuduin Rodokselta, saapui eräs "tuttu naama" Belgiaan vaihtoon. Hän onkin elellyt tässä ensimmäiset viikot Brysselissä, ja minä olen yrittänyt olla avuksi. Turisteilu on aina hauskaa ja itsekin siinä joka kerta kaiketi jotain uutta oppii. Tällä kertaa pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa kuninkaanlinnaan, sillä se on suljettu 13.9-> aina pitkälle kevääseen. Ikävä kyllä kännykät ja kamerat piti jättää linnan narikkaan, ja linnasta nähtiin vain suppea osuus, mutta voipa nyt sanoa, että se on nähty. Omiin suosikkeihin Belgian kuninkaallinen perhe ei kuulu, enpä taida tietää suoralta kädeltä kuin prinsessa Mathilden.

Joka tapauksessa, kuuden tunnin marssiminen kaupungilla nähtävyyksiä katsellen ei ole niin kamalaa kuin miltä se kuulostaa. Ja uusien kuvakulmien kautta kaupunki esittäytyy ihan eri tavalla... Varsinkin kun minulla on ollut ilo katsella niitä maisemia monen ystävän ja tutun kanssa.

Rodos- letkeää menoa ja vatsalaukun venytystä...

Olipas ihanaa rantautua Välimerelle! Kaunis, kaunis meri ja maisemat sekä ihanan lämpöinen ilmasto sai hymyn huulille. Rodos on todella kaunis saari, ei ihme, että se on vienyt niin monen pohjoismaisen (suomalaisen!) sydämen. Meri oli kauniin, kauniin sinistä, vaikka tyydyimmekin sitä ihastelemaan vain kauempaa. Sinisyys tuli esille erinomaisesti, kun skootterien renkaat veivät meitä rinteitä ylös. (Kuvat saa isoiksi niitä klikkaamalla!)


Päivittäin vilukissaa hellittiin yli +35 asteen lämmöllä, eipäs tarvinnut kamppailla kylmyyden ja vilunväristysten kanssa kuin iltaisin. Yllättävää kyllä, iltaisin kävi melkoinen puhuri (en tiedä allekirjoittaisiko tätä ihan kaikki), joten mukaan sai aina varata legginssit mekon alle ja pitkähihaista, joskus jopa huivi kaulaan. Kukkameret talojen pihoilla olivat kauniit, kunpa niistä tosiaan osaisi aina nauttia paikan päällä enemmän, nytkin on mennyt vähän matkakuvien tiirailuksi ja ihmettelyksi, että oliko siellä oikeasti noin vehreää.

Hotellimme oli Kremastin kylässä luoteis-Rodoksella. Mukavaa sinällään, ettei alueella liikustellut juurikaan suomalaisia. Ruotsia kyllä pääsi jutustelemaan mm. baarimikon kanssa, jolla oli ruotsalainen vaimo. Oli viettänyt erinäisiä vuosia Malmössä itsekin tämä mikko. Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, en ole ikinä matkannut mihinkään, jossa suomalaiset ja suomenkieli olisi ollut niin, hmmm, vahvasti edustettuina. Koinkin kovin hämmentäväksi kaikki liehuvat Suomen liput, Sinikan suomalaisen kaupan, Vävypoika-liikkeet jne. Ravintolassa menun lisälehdet sisälsivät aina selkosuomalaisen tekstityksen. Matkakumppanin kommentti: tämähän on oikein suomalainen ghetto, älä tule tänne pimeän jälkeen, jos et ole vaalea.

Joka tapauksessa, nyt kun asustelen näin ulkosuomalaisena, ei ne suomalaiset haitanneet laisinkaan! Itseasiassa kävin asioimassa Sinikan suomalaisessa kaupassa (salmiakkia ja hapankorppuja) ja naureskelin liehuville lipuille. Ei taida liputuslait ulottua ihan Kreikkaan saakka...



Kauniilla Välimeren saarilla ei useinkaan voi välttyä historian havinalta. Yhtenä retkipäivänämme otimme suunnaksi Lindoksen kaupungin. Täytyy sanoa, että kun skootterin mittaristossa alkaa muutamien tuntien kilometrisaldo olla yli 120 kilometriä, se alkaa kummasti tuntua takalistossa. Minulla oli vielä lisätuska siinä, ettei vuokraamosta löytynyt tarpeeksi pientä kypärää, vaan kypäräni uhkasi lentää päästä, kun otti välillä liikaa tuulta alleen. Joka tapauksessa, Lindoksen kaupunki oli kyllä loman huipennus maisemien kannalta. Se oli sitä Kreikkaa mitä olin odottanutkin, valkoisia kivitaloja meren rannalla. Tietenkin kipusimme ylös linnakkeelle, akropolikselle. Isäni kauhujutuista odotin paljon pahempaa nousua, mutta riittävä tuokin oli paahtavassa helteessä. Akropolis oli kaunis, ja siellä täytyi hiljentyä miettimään historiaa ja kuvitella aikaa, jolloin se oli rakennettu. Seuraavalla kukkulalla kylän takana näkyi jo seuraava temppeli, jossa varmaan palvottiin jo eri jumalaa, tiedä sitä.




Olen kuullut paljon kreikkalaisesta liikenteestä, ja uskon ettei se edes ole Kreikan pahimpia turistisaarella. Silti olen sitä mieltä, ettei yhdellekään kreikkalaiselle välttämättä tarvisi myöntää ajokorttia. Liikennekulttuuri oli ihan kamalaa: skoottereilla kaahailua ilman kypärää, vauvojen ajeluttamista sylissä, vähältä piti-tilanteita joka risteyksessä jne. Saatikaan sitten niitä tilanteita, joita näki kaupunkien ulkopuolella. Hulluja ohituksia, oikaisuja, kiihdyttelyitä. En ole ihan keltanokka liikenteessä itsekään, mutta olin tyytyväinen matkustajan asemaani! Miten liikennevalistus voi olla noin retuperällä? Vastaa kenellä on enemmän tietoa asiasta...

Yksi kammottavista merkeistä liikennekuolemista on tietenkin teiden varsille rakennetuista pienistä ”muistomerkeistä”. Tällainen siis pystytetään sinne, missä joku on kuollut. No, näitä pikkutemppeleitä olikin sitten joka paikassa mitä kuvitella saattaa. Aina kun pystyi kuvittelemaan vähänkin pidemmän suoran ja sen päätteeksi olevan sillankaiteen, kiven, seinän tai kurvin ojineen, sieltä löytyi muistomerkki. Hiljaiseksi veti kyllä!

Paikka, jossa tämän liikennetapaturmien suuren määrän huomasi jälleen kerran, oli hautausmaa. Minä pidän hautausmailla vierailuista ja tälläkin kertaa kun sisämaassa huristeltiin pienen hautausmaan ohi, sinne oli pysähdyttävä. Ikävä kyllä monet haudoista kuuluivat nuorille miehille, jotka arvatenkin olivat kuolleet liikenneonnettomuuksissa. Muuten hautausmaa oli kaunis ja pysäyttävä. Kuvat kuolleista ja heidän tavaransa kertoivat monta tarinaa. Mietin onko ortodoksisella kirkolla monta erilaista ristiä, sillä Suomessa käytetyssä rististä poiketen ”poikkipuuta” ei rististä löytynyt. Lisäksi mietin miksi lähes kaikilla haudoilla oli kannullinen vettä. Tulevatko kuolleet janoisiksi vai mitä tämä vesi symboloi? Joka tapauksessa hautausmaalla vierailu oli kaunis ja hiljentävä kokemus. Hautausmaata tietenkin hoiti vanha nainen mustissaan.


Ruoka on tietenkin useimmiten paras osa matkaa. Täytyy sanoa, että kyllä minulle maistuikin moussaka, kreikkalainen salaatti, tzatsiki, kalamarit, pita gyrokset- liiankin kanssa. Suosikkini oli saganaki, ihana paahdettu juusto (juustomaakari kun olen). Voiko ollakaan parempaa annosta kuin kuuma juusto ;)) Ainoa huonoa asia kreikkalaisessa ruuassa oli, että henkeni varmaan tuoksahti joka päivä kovin vastustamattomalta: valkosipulia ja raakaa sipulia joka päivä.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Ruoka on yksi elämän parhaista nautinnoista. Yksi hyvä puoli Brysselissä on ehdottomasti se, että kaupungissa löytyy paljon pieniä, viehättäviä ravintoloita. Ruokaa löytyy jokaiseen nälkään ja suomalaiseen hintatasoon tottuneena hinnatkaan eivät usein häiritse. Ravintolat voivat joskus olla nuhruisen näköisiä, mutta yllättävät mahtavalla ruuallaan. Pääasiallisesti Brysselin ravintolat ovat moderneja ja ns. fuusiokeittiöitä. Ja nam(!) mitä makunautintoja! Tietenkin sisustus ja tunnelma ovat tärkeitä ravintolan hyvyyttä mitattaessa. Useimmat ravintolat ovatkin viime aikoina selvästi satsanneet etniseen sisustukseen, vaikkei ruoka välttämättä olisikaan etnistä.

Eilen olin illallistamassa yhdessä suosikkiravintolassani, Fanny Thaissa. (Ravintolan nimi voi aiheuttaa naurun rämähdyksiä, ainakin Englannin serkulle.) Ravintola on thai-vietnamilainen. Tunnelma on siellä aina huipussaan, sijaitseehan se ihan keskustassa eläväisen St. Géryn aukion kupeessa. Varsinkin perjantai- ja lauantai-illat ovat kiireisiä. Me olimme onnekkaita, emme joutuneet jonottamaan yhtään.

Ravintola sijaitsee kapean kadun varrella, jossa on molemmin puolin pieniä ravintoloita, varsinkin kesäaikaan pullollaan olevien terassien ympäröimänä. Pöytäseuruettamme kovasti nauratti, kun huomasimme vastapäisen ravintolan keittiön sijaitsevan toisessa kerroksessa. Siellä se kokkipoika (thai-ravintola sekin) heilui ja kokkaili lieden ääressä- ilman paitaa. Näky sinällään oli ihan ok, mutta ajatus itsessään kammottava. Kuumien patojen ja pannujen äärellä helteisenä päivänä heiluminen tuskin on hietöntä hommaa. Yök. Toivoimmekin, ettei kukaan karvaisempi kokkiversio tee tuota hommaa noin "luonnonläheisesti". En tiedä millainen valvontasysteemi Belgiassa on hygienia-asioiden suhteen, mutta uskon, että tuossa ei menty kyllä edes rimaa hipoen.

Ihania ravintoloita löytyy St. Bonifacen aukiolta (Citizen, Le deuxieme element...), Chatêlainin liepeiltä (Fratelli di Buffala, kiinalaisia...). Alue, johon haluan ehdottomasti seuraavaksi sukeltaa, on Matongén alue, joka on kuuluisa afrikkalaisuudestaan. Sitä täytyy ehdottomasti kokeilla!

Tai sitten. Jos ei huvita lähteä kotoa mihinkään, voi kätevästi tilata kotiinsa ihan mitä vain. Kuten tämän värikkään ja herkullisen sushi-boxin.


Kuten sanottu, seuraavan viikon blogin kirjoittaja maistelee kreikkalaisia herkkuja. Olen tänään lueskellut Rhodoksen saaresta, ja potenut toisaalta pientä pakokauhua: turismisivuilla kerrotaan, että useimmissa ravintoloissa mm. menut löytyvät suomeksi! Tällaisia paikkoja olenkin pystynyt välttelemään aina tähän päivään saakka. -Mutta toisaalta, onhan se hienoa, että edes jossain päin ulkomaita sitä saa käyttää omaa äidinkieltään. Tästä ominaisuudesta kun on silloin tällöin kateellinen briteille, jenkeille, ranskiksille ja espiksille. Joka tapauksessa, aion nauttia ihan täysin turkoosista merestä, lämmöstä, historiasta ja maisemista. Lomatunnelmasta!

Lomakausi... Lomalomaloma.

Koko kaupunki lomailee. Sen huomaa, kun kävelee kadulla: ei tarvitse sovittaa kävelytahtiaan jatkuvasti jonkun muun omaan, eikä käyttää kyynärpäätaktiikkaa rynniessä metrokäytävään. Sen huomaa siitä, miten kadun ovat täynnä vapaita parkkipaikkoja. Sen huomaa asioidessaan IKEAssa lauantai-iltapäivällä. Normaalisti siellä ei pääse liikkumaan, lomakaudella näkyvyys on hyvä joka suuntaan, eikä tarvitse jatkuvasti pyydellä anteeksi, jos jää jotain katselemaan käytävän "tukoksi". Myöskin alennusmyyntien aikaan tämä on sopivaa: ei jonotusta sovituskoppeihin.

Kaupunki on ollut ihanan lämmin viimeisen viikon. Yli 30 asteen helteet ovat hyväilleet tätäkin vilukissaa. Jäätelö on poikaa ja erilaiset smoothiet, nam! Kirja ja puisto. Vaikka kirja ei olisikaan pelkästään huvikäyttöön, tekee sää sen lukemisesta mieluisampaa. Toisaalta olen kyllä tämän viikon ahminut Khaled Hosseinin "Thousand Splendid Suns" (Tuhat loistavaa aurinkoa).kirjaa. Suosittelen, joskaan kirja ei tuo pelkästään iloa elämään...

Yksi miellyttävä piirre hiljaisessa kaupungissa on tilavammat ravintolat. Ilman varausta pääsee lähes kaikkialle. Nam! Uusia makuelämyksiä voi kokea ravintoloiden terasseilla ja puutarhoissa, jotka ovat tunnelmallisia iltojen pimetessä. Kuva eilisillalta.

Myös minä koen kuitenkin ansainneeni lomaa elämääni. Ensi viikon lomailenkin ensimmäistä kertaa elämässäni Kreikassa äkkilähdön turvin. Rhodos, täältä tullaan!

Paskainen alku elokuulle

Helsingissä asuessani naapurustoni oli vallanneet lokit. Joka aamuinen kirkuna oli välillä korvia huumaava. Toisaalta pidin tuosta äänestä, sillä huhtikuisina kylminä aamuina se muistutti kovasti kesästä. Toisaalta se taas muistutti siitä, että olin meren lähellä. Olen siis yksi niistä ihmisistä, jotka kaipaavat merta, järvet ovat jotenkin liian rauhallisia.

Ikinä en ollut joutunut lokkien "pommittamaksi" ennen tätä kesäkuuta. Olimme viettämässä työpaikan eurovaalikiertueen karonkkaa, ja kas kummaa, isä-lokki (valtavan kokonsa puolesta sen oli pakko olla isä) päätti kummasti, että olen oiva maalitaulu. Ehdin onneksi väistämään niin, että pää ja ylävartalo säästyivät tältä valkoiselta pommilta, mutta housun lahkeille ei käynyt ihan yhtä onnekkaasti. No, ilta ei siitä mennyt pilalle laisinkaan, mutta nykyään katselen kovinkin tarkkaan mitkä linnut ylläni lentelevät.

Ikävästi kävi myös rakkaalle ystävälleni, joka oli ostanut kauniin trenssitakin Marimekolta. Takki ensimmäistä kertaa päällä ja työkomennus ministeriöön Espalle. Osumatarkkuus lokilla kohdallaan ja takki sai uuden somisteen. En tiedä tiedä miten takille lopulta kävi, lähtikö tuo syövyttävä aines pesulassa??? Ehkä lokki oli sitä mieltä, että takki oli liian "hillitty" Marimekoksi ja retrokuviointi piti siihenkin saada?

Joka tapauksessa. Eilen aamulla oli parvekkeella hyvin epämiellyttävä yllätys. Vai mitä sanotte kuvassa näkyvästä kasasta?!?! Hyvin epäselväksi ihmettelymme jäi, kun mietimme minkälainen lintu tuollaisen kasan päästää... Mutta selvää tietenkin on, ettei tuollaista soisi kenenkään niskaan!!! (kuva suurenee sitä klikkaamalla.)

Iltapäivän hemmotteluhetki

Olen aina ollut kovin aktiivinen ja harvoin pysyn paikallani kauaa. Minulla täytyy töissä myös olla töitä, muuten pitkästyn nopeasti, papereiden siirtely pinkasta toiseen ei todellakaan ole minua varten. Tällaisina hetkinä, kun elämässä ei välttämättä ole sitä työtä, eikä aina teoreettinen tutkimustyökään kiinnosta, koen monesti huonoa omaatuntoa siitä, etten tee mitään "hyödyllistä".

Yritän kuitenkin opetella rennommaksi ja sallia itselleni enemmän vapautta "olla vaan". Tälläisiin hetkiin sopii paremmin kuin hyvin iltapäivän teekku, sisustuslehti ja auringonpaiste. Pilvet ja päiväunelmat.

Kirkonkylä, Laihia, Pohjanmaa, Länsi-Suomi, Suomi, EUROOPPA

Eurooppalaisuus? Eurooppalainen identiteetti? Millainen se on?
Brysselissä ollessa eurooppalaisuuteen ei voi olla törmäämättä. Symbolit hyppäävät silmille: omat hallintorakennukset, instituutiot, eurolippu tähtineen, yhteinen "kansalaisuus" matkustus- ja työskentelyvapauksineen, maiden rajojen avoimuus...

Mutta mitä on olla eurooppalainen? Voidaanko eurooppalainen ihminen sovittaa johonkin tiettyyn muottiin, joka sopisi jotenkin kaikkiin ihmisiin? Tuskin. Otsikon mukaisesti jokainen on monesta paikasta kotoisin. Eurooppa kuitenkin "tyhjää pajatson" ollen se voima, joka kerää kaiken yhteen.

Välillä hymyilyttää miten erilaisia kulttuurimme voivatkaan olla. Toisista näkyy kiireettömyys ja rento elämäntyylin, mikään ei ole ongelma, "pas problem". Tai kaikki käy, si si si. Toiset ovat vakavia ja haluavat asioiden toimivan heti ja tässä. Aikatauluihin suhtautuminen ja joko niiden käyttäminen väljänä viitekehyksenä tai sitten niiden tarkka noudattaminen tuottaa joskus isojakin ongelmia. Erilaisia asenteita löytyy rajattomiin. Alkoholi, huumeet, koulutus, tarkkuus, kaikesta löytyy erilaisia mielipiteitä.

Kerran luin jostain, jossa määriteltiin Euroopan jakautuvan olut- ja viinimaihin. Viinimaissa ollaan rennompia ja "itseriittoisempia". Siellä asioita ei lauota suoraan, vaan mieluiten mutkien kautta. Aikakäsite on viinimaissa hyvinkin häilyvä. Olutmaissa sen sijaan ollaan jämptejä, vakavampimielisiä ja tehdään asiat niinkuin sanotaan. -Ja juodaan enemmän, kaiketi koska monestikaan olut ei ole niin vahvaa kuin viini...(?) Mielestäni tämä hauska vertailu on toisaalta aika paikkansa pitävä, vaikka sitä ajattelee pidemmällekin.

Monet eurooppalaiset voisivat olla mistä tahansa Euroopan maasta ulkonäkönsä perusteella. Jotkut taas edustavat vahvasti oman maansa stereotypiaa. Erilaisuus on kuitenkin äärettömän kaunista- ja aina jotain sellaista mitä itse haluaisi. Kuinka moni ulkomainen ystävä onkaan ollut otettu piikkisuorasta silkkitukasta mikä minulla on. Itse ihailen tietenkin eteläisempien ystävieni kauniisti lainehtivia, hurjan tuuheita hiuksia. Joskus minulla on vaikeuksia arvioida eteläisempien ihmisten ikää, koska tummine hiuksineen ja kasvoineen he aina tuntuvat näyttävän vanhemmilta kuin mitä oikeasti ovat. Toisaalta olen saanut kuulla paljon vaaleista pohjoismaisista, jotka näyttävät lapsenkasvoisilta. Vaaleat hiukset, vaalea "ohut" iho ja sinisilmäisyys saattaa hämätä taas toiseen suuntaan. Itse tietenkin tyytyväisenä kerron juttua, kun minut Italiassa arvoitiin ainakin 5-7 vuotta nuoremmaksi kuin olen...

Asia, jonka itse olen monesti huomannut pohjoismaisten ja etelän maiden välillä, on pukeutuminen. Vaatetus on tietenkin sään puolesta erilaista, ja etelässä naisten on "hyväksytympää" pukeutua naisellisuutta korostaviin vaatteisiin. (Mutta siitä ei tässä enempää.) Itse olen huomannut, että vaikka periaatteessa vaatetus olisi samanlaista, niin siinä on aina pieni ero. Siinä kuin pohjoismaaalaisena pukeutuu "yksinkertaiseen", klassisempaan, pursuaa Ranskan putiikit rönsyilevää muotia. Tämän eron huomaa varsinkin ranskankielisessä Brysselissä. Monestikaan en kaupoista löydä heti sitä hakemaani, koska linja vain jotenkin on erilainen. Kun matkaa flaaminkieliseen Antwerpeniin shoppaileen, tuntuu tarjonta kaupoissa olevan ihan erilaista ja ostoskassit täyttyvät normaaliakin nopeammin. Se on vain se "pieni ero".

Joka tapauksessa, olit sitten viininjuoja tai oluen siemailija, olen varma, että sinussa on eurooppalainen. Eurooppalainen asenne ja identiteetti vahvistuu Euroopan integraation myötä jatkuvasti. Tietoisuus samanlaisuudestamme kasvaa. Eurooppalaisuus ei ole vain kiinni byrokraattisissa instituutioissa, vaan tunne siitä vahvistuu lisääntyvän matkustamisen ja eurooppalaisen verkostoitumisen kautta, onhan meillä mm. vahva yhteinen historia. Voimme siis yhdessä kohottaa virkistävän lasillisen, oli se sitten olutta tai viiniä!

Lounasajan taikaa eurokortteleissa

Lounaissa on aina oma taikansa. Olin eilen lounaalla entisen pomoni kanssa. Lounaspaikkamme sijaitsi euroalueen sydämessä, lähellä Schumannia. Italialainen pomo oli ehdottanut paikaksi- kuinkas ollakaan- italialaista ravintolaa. Sehän minulle kävi paremmin kuin hyvin. Kun saavuin ravintolaan, se oli tyhjä yhtä seuruetta lukuunottamatta, olihan lounasaikammekin suhteellisen aikainen. Reilua tuntia myöhemmin ihmiset jonottivat paikkoja- ja ruoka oli herkullista, suorastaan kielen mukanaan vievää.

Brysselin eurokortteleissa lounasajassa on aina jotain ihanaa. Lounas katkaisee päivän, sillä useimmat lähtevät ulos lounastamaan. Lounaan jälkeen työpaikalle paluu on kuin uuden päivän aloittaminen- joissain tapauksissa tämä tietenkään ei ole kiva, jos ei satu työstään pitämään. Joka tapauksessa, eurokorttelin ravintolat täyttyvät, joka puolella on kadulla houkutteleva ständejä päivän ruoka-annoksista. Ja se ihmisvilinä! Ihmisten kirjo on melkoinen. On isoja seurueita, on pareittain lounastavia, on jopa ihmisiä, jotka selvästi ottavat lisäaikaa itselleen ja ahmivat romaania lounaan ajan. Jotkut ovat kovin hillittyjä; selvästi bisnestapaamisella olevia ihmisiä, toisissa seurueissa nauru raikaa: joko ystävät ovat kokoontuneet tai työkaverit ovat muuttuneet ystäviksi. Ihmisten tyyliä; vaatetusta ja koruja on kaunista katsella. Kaikki ovat kauniisti pukeutuneita, täytyyhän pukeutumisetikettiä noudattaa. Joskus näkee yliampumisia, tai professori-ressukoita, jotka vähän välittävät pukeutumisesta.

Brysselissä on vielä yksi asia, joka tekee lounasajasta, kuten kaikesta muustakin, niin nautittavan. Kun pöytien ohi kävelee, kielten kirjo on valtava. On mukavaa arvuutella mitä kieltä ihmiset puhuvat, joskus samassa pöydässä puhutaan montaakin eri kieltä.

Kun kävelin lounaaltani kotia kohti, ohitin parlamentin ja Luxemburgin aukion. Katsoin miten hymyileviä ja iloisia ihmiset olivat. Ja mikseivät olisi olleet: aurinko paistoi, asteita +25 astetta ja hyvää ruokaa. Joka puolella raikuivat iloiset hyvän loppupäivän toivotukset ja ihmiset kättelivät, hymyilivät ja vaihtoivat poskisuudelmia. Taas yksi kulinaarinen nautinto takana ja ihmiset latautuneita uuteen työrupeamaan!


Tämä kuva on eräältä aurinkoiselta lounaalta hyvien, hyvien ystävien kanssa.

Tulitikkutalot

Lakeudet ovat vaihtuneet Belgian pikkuisiin tulitikkutaloihin. Jotenkin belgialaiset talot ovat söpöjä, ja on ilo kulkea ympäriinsä niitä katsomassa. Välillä harmittaa, kun oikein kauniit talot on päästetty ränsistymään. Välillä taas huvittaa miten metsään "entisöinti" on mennyt, kun talo on värjätty vaikka jollain valjulla keltaisella. Joka tapauksessa, kauniita ovat. Yksi suosikkiarkkitehdeistäni on Victor Horta, jonka taloja on useampia nähtävillä Brysselissä. 2005-6 minulla oli ilo työskennellä yhdessä näistä kauniista taloista. Oli aina yhtä hämmentävää luovia tiensä turistilauman läpi sisälle taloon- jolloin turistit tietenkin olivat kateellisia minulle ja halusivat kurkistaa nopeasti aulaan. Talo oli täynnä kauniita yksityiskohtia, massiivia puukaiteita sekä pienenpieniä ja siroja ornamentteja. Kun vierailette Brysselissä, suosittelen ehdottomasti yhdeksi kohteeksi Horta-museota.

Eilinen oli täysin lepopäivä. Olen kärsinyt flunssasta Italiasta saakka, mutta nyt oli ensimmäinen päivä, kun ennätin sen kanssa lepäämään. Tänään sitten onkin jo vähän pirteämpi olo. Sovin tapaamisen erään opiskelutoverin kanssa, joka on työmatkalla Brysselissä. Eli tänään pääsee kokemaan taas Place Luxembourgin, lisäksi illalla on tiedossa picnic-kestitystä á la Miss Mulligan. Kaikille oikein ihanaa viikonloppua!!!

Merimies käy ilmojen halki

Tämän merimiehen matka jatkuu ja jatkuu. Mutta niin on merimiehillä monesti tapana. -Tätini kerran totesi minun olevan eräänlainen merimies, joka liikkuu paikasta toiseen, ikäänkuin sisäisen pakon sanelemana. Veri vetää eteenpäin. Mielestäni tämä oli niin osuva kuvaus, että sen jälkeen olen puhunut itsestäni merimiehenä varmaan joka päivä... "Merimies on eri mies."

Tämä merimies taittaa yleensä matkansa ilmojen halki, ilmalaivoilla. Voi sitä lähdön tunnetta, kun on matka jonnekin alkaa. Sitä on vaikea kuvailla, se tuntuu rinnassa iloisena tunteena ja varmaan vähän karehtii suupielissäkin. Lentokentät ovat yksi nautittavimmista paikoista maailmassa. Siellä tämä lähdön tunne sähäköityy, ikäänkuin moninkertaistuu. Kuulutukset, lentotaulut, joissa on kymmenien paikkojen nimet, ilmojen jätit, jotka rullaavat kiitorataa, matkalaukut, vilisevät ihmiset, kaikki vahvistavat tätä ihanaa tunnetta.

Eilen tämä merimies seilasi itsensä Helsinki-Vantaalle rakkaan ystävänsä Roosan avustuksella. Joimme lähtökahvit ja turisimme viimeiset höpinät. (Välittävät ystävät ovat parasta maailmassa!) Oli lähdön hetki, juuri sellainen, jolloin merimies on malttamaton ja innoissaan. Sain Roosalta tsemppihalit ja sitten ystävä lähti. Merimies suuntasi tuurpyyriin ja laiva rullasi pilvimerien yli kohti Brysseliä- kuten niin monesti aiemmin. Tällä kertaa tosin toivottavasti pidemmäksi aikaa! Edessä on uusia kokemuksia, mutta toivotaan, että minulla kävisi hyvä tuuri. Tulevaisuus on täysin avoin, mikä on mahdottoman mielenkiintoista, mutta pelottavaakin.

Pohjanmaan kautta

Italian ja pikaisen Helsinki-visiitin jälkeen matkani jatkui Pohjanmaalle, vanhempien ja sukulaisten luokse. Siellä olikin edessä aikamoiset pakkaamiset, ja ikävä kyllä siihen menikin kaikki aika, ihan viimeisiä minuutteja myöden. Eniten minua jäi harmittamaan, etten ennättänyt viettää aikaani rakkaiden veljenlasten kanssa, jotka ovat maailman ihastuttavimpia. Onneksi ehdin heitä kuitenkin muutaman kerran nähdä, joskaan emme ennättäneet kesäretkelle, kuten olin aiemmin suunnitellut. Rakkaudella kuitenkin ajattelen heitä joka päivä monesti, toivottavasti tuntevat sen jotenkin pienissä mielissään!

Pohjanmaa on minulle ehdottomasti sielun koti. Vaikka maailmassa on paljon kauniita maisemia, jotenkin koen aina saman tunteen katsoessani lakeuksia. En sano, että ne olisivat maailman kauneimmat maisemat, mutta se mitä ne minulle merkitsevät, on uniikkia. Pohjalaisuus on vahva tila, ja monesti olen yllättynyt miten löydän noita piirteitä itsestäni, vaikken juurikaan esiinny missään pohjalaisuuden puolestapuhujana. Pohjalaisuudesta voi olla ylpeä.

Kuitenkin, vaikka koen pohjalaisuuteni vahvana, en voisi kuvitella asuvani lakeuksilla. Mielestäni voin olla ylpeämpi juuristani, kun olen muualla. Ylpeänä muiden pohjalaisten kanssa paukuttelen henkseleitä ja olen "ylypiää".- Kunhan olen "ulkopohjalaisena". Outoa.

Nyt kuitenkin juna puksutti taas lakeuksilta kohti etelää. Minua vietiin taas. Olin innostunut, mutta silti katsoin lakeuksia ihaillen. Kyllä ne taas minua kutsuvat jossain vaiheessa, nyt on kuitenkin aika lähteä kohti eri maisemia.

Onnea hääparille!

Sunnuntaina saivat aikansa Alen ja Fabrin italialaiset häät. Tässä kuva uunituoreesta parista, onnen sateessa. Lisäsin blogiini kuvia ja lisäksi pitkän selostuksen matkastani. Matka oli ihana, toivottavasti pääsen Italiaan pian, pian uudelleen!

Pää pilvissä Italiassa...

Tässä Bed & Breakfast-paikkamme...


Pientä kasvipöytää... Tämä kuva viherpeukalosukulaisilleni!


Näkymää B&B:n terassilta...


Edelleen terassilla.


Pantheon

Pää pilvissä Italiassa

Historia on ollut aina lempiaineeni koulussa. Muistan, että olen aina ihaillut renessanssia ja italialaista (roomalaista) kulttuuria. Ensimmäisten Rooman aikakautta käsittelevien tuntien jälkeen olen aina halunnut vierailla tässä mystisessä kaupungissa. Italialainen kulttuuri on aina ollut jotenkin kiinnostavaa. Ruoka, maisemat, itseriittoiset ihmiset... Historia, kieli, asenne, jäätelö... Olen ahminut kirjallisuutta, joka on käsitellyt Italiaa. Parhaimpia hetkiä on ollut lukea esimerkiksi Extra Virgin-kirja, jossa kovin vahvasti kerrotaan italialaisten ihmisten ihanuudesta ja mahdottomuudesta. Vaikka maan asiat eivät aina ole parhaimmalla mahdollisella tolalla, ihmisistä huokuu lämminhenkisyys ja vieraanvaraisuus.

Viime perjantaina siis elin jännittäviä hetkiä. Muutamien kotimaassa tapahtuneiden mutkien jälkeen matkani lentokentälle oli vihdoin ajankohtainen. Lentokentällä pohdin kovasti tuliaisia, että mitä vien ”italialaiselle perheelleni”. Päädyin perinteisiin lahjoihin, valkoiseen Aalto-vaasiin, Fazerin suklaaseen ja Aarikan korvakoruihin. Rooman päädyssä jouduin odottamaan lentokentällä muutamia tunteja, sillä matkaseurani saapui Brysselistä myöhemmin. Mikäs siinä istuskellessa ja ihmisvilinää katsoessa. Mikä minua hämmensi yleiskuvassa oli loputon nunnien ja pappien määrä. Tuloaulaan pelmahti nunnien joukko, heitä oli 42 ja he tuntuivat täyttävän koko tilan. Kaikki olivat kovin tyylikkäitä; asut kaunista pellavaa, ristit kaulassa timantein koristeltuja ja kauniit kengät jalassa. Sama tuli huomattua pappien kohdalla: ristit kaulassa vilkkuivat bling-blingiä enemmän kuin amerikkalaisten räppäreiden kohdalla konsanaan. Yksi idoleistani, Carrie Bradshaw, kirjoitti kirkon ja muodin käyvän yhteen saumattomasti. Tässäkin tapauksessa niin totta. Tosin tätini kertoi Italian poliisien virkapukujen olevan ”by Armani”, joten ei tämä tyylikkyys pappeihin suinkaan jää. Pitäisiköhän tässä alkaa suunnittelemaan siis uravaihdosta...

Lauantaina pääsimme matkaan melko aikaisin, vierailtuamme ensin isoäidin, nonnan luona. Vaadin kierrosta Rooman keskustassa, ja sen myös sain. Ajelimme Roomaa ristiin rastiin, ja hämäännyin taas nunna/munkkijoukkioista. Rooma oli äärimmäisen kaunis, pidin siitä kovasti. Sormet syyhyää seuraavaa matkaa suunnittelemaan! Teimme pienen pit stopin ja kävelimme joen rantaan päätyen ostosalueelle ja espanjalaisille portaille. Siitä kävely jatkui Pantheonille ja jäätelölle. Mutta voi sitä valinnan vaikeutta! Ja miten taivaallista se jäätelö olikaan! Ensimmäiset jäätelövalintani ovat maitosuklaa, mansikka ja banana split. Niin hyvää se jäätelö oli, että sotkin heti paitanikin. (Tämä ominaisuus, loputon sotkeminen, jatkui koko Italian reissun ajan, mutta matkakumppanini huomautti sen olevan vain italialainen tapa, joten yritin olla ylpeä siitä.)

Seuraavaksi matka jatkui kohti itärannikkoa. Matkalla minua nukutti kovin, mutten malttanut millään ummistaa silmiäni kauniiden maisemien takia. Matkareitti kun kulki upeiden Apenniinien vuoristomaisemin kautta! Taisi olla ensimmäinen kerta kun matkustin (lentokonetta lukuun ottamatta) pilvien päällä. L'Aquilan kaupunki, joka kärsi huhtikuussa valtaisista maanjäristyksistä, oli kaunis. Järistyksestä ei tosin muistuttanut kuin ihan muutama romahtanut talonpääty, lukuisat nostokurjet ympäri kaupunkia ja Punaisen ristin telttakylä.

Kauniit vihreät huiput pikkukylineen ja nukkekotimaiset laaksot siivittivät matkaamme rannikolle. Rannikolla ajauduimme rantatielle, joka osoittautui virheeksi. Tunnin aikana etenimme noin kahdeksan kilometriä, ja päätimme nopeasti palata moottoritielle. Oli kuitenkin kiva nähdä pikkuisia rantakaupunkeja pikkuisine ”kahvilaparlamentteineen”. Tämä siis tarkoitti miehiä istumassa terassilla juomassa kahvia ympyrässä. Moottoritie olikin parempi vaihtoehto, sillä sen lisäksi että se oli nopea, se oli korkealla ja sieltä sai ihailla Välimerta koko matkan ajan.

Bed & breakfast-paikkamme sijaitsi keskiaikaisessa kylässä, jonne ajettiin hurjaa serpentiinitietä. Mutta ylhäällä oli todella kauniit näkymät Välimerelle ja kumpuilevaan maisemaan pikkukylineen. Vähän pyörittelin silmiäni, sillä majapaikassa ovia ei saanut lukittua, ja ulko-ovessakin vain roikkui omistajan avain koko ajan. Omistaja kun itsekin asui samaisessa talossa. Ajattelin kuitenkin, että jos omistaja kiikuttaa ulko-ovessa jatkuvasti auton avaimiaan, niin ehkä minä uskallan jättää sinne matkapuvustoni. Paikka oli sisustettu täysin kodinomaisesti ja oli täynnä kuvia ja pikkuisia koriste-esineitä. Mietinkin, millä paikan pitäjä jaksaa pyyhkiä pölyjä koko ajan... Tylsää tällainen käytännön ajattelu!

Ajelimme katsomaan sulhasta sukulaisineen pieneen hotelliin pienen matkan päähän. Sulhanen oli melko hermostunut, viuhtoi joka paikkaan ja huitoi minkä kerkesi. Onneksi olivat koko suku samassa paikassa. Morsian oli majoittunut kotiinsa, sillä hänen vanhempansa asuvat Fermossa, jossa siis myös häät olivat. Huomasimme nopeasti, että meidän kannattaa siirtyä järjestelyjen alta pois ja lähdimme katsomaan reittiä kirkolle. Fermo on myös keskiaikainen kaupunki, jossa kirkko on nyppylän korkeimmalla paikalla. Täytyy sanoa, että vaikka pidänkin itseäni ihan ok-kuskina, en olisi sieltä halunnut alas ajella. Tiet olivat keskiaikaisesti todella kapeita, taloihin rajoittuneita, jyrkkiä ja ahtaita kääntyä. Pari kertaa teki mieli sulkea silmät kun alas mentiin. Ihmettelin käytännön ihmisenä tietenkin myös sitä miten sikäläiset naiset voivat koroissa kävellä moista alamäkeä...

B&B:ssä oli muitakin häävieraita, tuttuja ja tuntemattomia ja lähdimme porukalla syömään illalla. Ruoka oli- taivaallista! Samoin viini, eikä seurassakaan ollut mitään valittamista. Olin kuitenkin kovin väsynyt ja onnellinen, kun viimein sain laskea pääni tyynyyn. -Osa porukasta lähti vielä katsomaan öistä merta.

Hääpäivän aamu oli pilvinen ja sateinenkin. Minä siirryin kampaamoon valtuuttaen matkakumppanin tulkin hommiin. Onneksi, sillä kampaamossa ei kukaan puhunut sanaakaan englantia. Kovasti huitoen selviteltiin mitä hiuksilleni haluan tehtävän siirryimme pesupaikalle. Onneksi matkakumppani jäi lukemaan lehtiä, sillä noin puoli tuntia tukkaani föönattua huomasin kampaajan viittoilevan hänelle kovasti. Viesti oli semmoinen, että hiukseni ovat niin vaikeat, ettei niitä saa millään föönattua kihartavaksi. No, tiedän, että hiukseni ovat vaikeat, piikkisuorat ja pumpuliset, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun kampaaja luovuttaa niiden kanssa. Sovimme sitten, että minulle tulee kunnon kiharat piippausraudalla. Ja mikäs siinä ollessa yksi Charlien enkeleistä- voinhan yrittää korvata nyt edesmenneen Farrah Fawcettin.

Pikainen pyräisy pukeutumaan ja ajo sulhasväen hotellille. Siellä kv-vieraiden kanssa joimme aperitiivit ja jutustelimme. Sitten lähdimme ajamaan kirkolle, sillä meidän automme oli ”pappia kyydissä”. Pappi oli äärimmäisen rento, sulhasen perheen ystävä. Minun olikin hyvin vaikea tätä farkuissa ja pikee-paitaista hintelää ja vitsikästä miestä mieltää vakavamieliseksi, katoliseksi pastoriksi. Mutta pakkohan se oli uskoa, kun pappi kaavuissaan esiin astui.

Häävieraissa oli noin 20 ulkomaalaista, joten meitäkin oli ajateltu vihkiseremoniassa. Meidät mm. kutsuttiin alttarille seisomaan puoli ympyrää ja suojaamaan hääparia ulkomailla heidän ollessa sukulaisten ”ulottumattomissa”. Mielestäni se oli kaunis ele papilta, hääpari itse ei ollut tästä tietoinen etukäteen. Seremoniassa seistiin melkoisen paljon, mikä oli välillä tuskaa. Olisi kannattanut varata lättäkengät kirkkoon ja vaihtaa korot jalkaan vasta jatkopaikalle siirryttäessä. Valtavan iso ja kaunis kirkko tarjosi kovin kauniit puitteet häille.

Itse hääpaikka oli rinnepaikalla, Villa Esterissä. Sieltä oli kovin, kovin kauniit näkymä Välimerelle. Alkupalat nautittiin ulkona katoksen alla. Jo tästä alkubuffetista olin melkoisen täynnä. Hääpari saapui paikalle vasta alkupalojen jälkeen ja loputtomien kuvien ja onnittelujen jälkeen siirryttiin sisätiloihin. Meillä oli kansainvälinen pöytä, ja täytyy sanoa, että odottamattomasti olimme se äänekkäin. Olin aina kuvitellut, että italialaiset häät ovat kovin äänekkäät, mutta ilmeisesti suuri osa keskittyi syömään. Ja kyllä, italialaiset häät näyttivät olevan yhtä syömistä! Istuimme pöytään, ja siitä saakka ruokaa alettiin tarjoilla non stoppina, välillä rytmitettiin pienin leikein. Vasta viittä tuntia- ja noin 20 ruokalajia myöhemmin nousimme ruokapöydästä lopullisesti. Hääkakku leikattiin ulkona ilotulitusten saattelemana ja vieläkin kuolaan niistä kaikista jälkiruoista- sitruunamoussekakuista, tiramisusta, pannacotasta, kekseistä, sorbetista... Nam!

Bändi viihdytti koko illan ja baari oli auki. Meitä istui pöydässä vierekkäin lisäkseni englantilainen ja puolalainen ja meidän odotettiin pitävän kansallisista maineistamme kiinni, mutta itse asiassa kukaan meistä ei päätynyt baaria käyttämään. Itse olin flunssainen- vilustutin itseni Italiassa!- ja matkakumppani oli onneksi töistä väsynyt, joten lähdimme ajelemaan B&B.tä kohti jo melko aikaisin, kahdelta.

Maanantaina olikin sitten aika palailla kohti Roomaa. Harmitti kovasti, monet häävieraista jäivät vielä vähän lomailemaan. Me sen sijaan pakkasimme auton ja lähdimme huristelemaan kohti vuoristomaisemia. Rooman päässä meillä oli aikaa käydä rannalla ja tietenkin istuskelemassa jäätelöllä. Olin kovin flunssainen, ja kun pääsimme ”Rooman kotiin”, meninkin nukkumaan melko pian. Matkakumppanini lähti jo takaisin kohti Brysseliä alkuillasta. Minä heräsin vielä katsomaan papan kanssa jalkapalloa. Yhteinen kieli siis löytyi siitä!

Tiistaiaamuna Claudia, sisko, kyyditsi minut kentälle ja minä jäin odottelemaan sinivalkoisia siipiä kuljettamaan minut kotiin. Olo oli haikea, mutta toisaalta olen ihan varma, että Roomaan palaan pian takaisin! Nautin olostani Italiassa, ja oli hassua, miten minulla oli koko ajan vähän semmoinen tunne kuin ”olisin tullut kotiin”. Jotenkin vaikka kaikki oli ihan uutta, kaikki tuntui kovin tutulta. Ehkä se pieni italialainen, joka sisälläni asuu, oli vihdoinkin tyytyväinen. Sotkeminen, käsillä puhuminen ja ylensyönti näyttivät sopivan minulle paremmin kuin hyvin!