"Mitä syksy kuiskuttelee..."

Useimmat tuntemistani ihmisistä tuskastelevat syksyn saapumista. Kylmyys, luihin ja ytimiin käyvä viima, pimenevät ja sateiset päivät eivät jaksa innostaa. Viimeistään kun kelloja siirretään talviaikaan, positiivisinkin luonne alkaa olla heikko.

Itse olen kuitenkin aina ollut niitä ihmisiä, jotka nauttivat syksystä. Kuulaat aamut ja syksyn tuoksu saa mieleni paremminkin virkeäksi. Ihanaa, luonto on asettumassa talviteloille, jotain uutta on tulossa. Syksy antaa hyvän syyn rauhoittua nauttimaan kodista kesän ainaisten tapahtumien jälkeen. Huomaan kuin varkain käyväni kaappeja läpi ja asettavani kaikki tuikut esille. Kaupasta kävelen kotiin sadan kappaleen tuikkupussin kanssa. Tuikut ja kynttilät ovatkin aina ollut vahvasti osa syksyäni, ellei peräti jopa se syy miksi syksyä niin palavasti odotan!

Tunnelmallisuus luotuna tuikuilla ja erilaisilla valosarjoilla, punaviinillä ja hyvällä jazzilla. Ne kuuluvat ehdottomiin nautintoihin, joilla alkaa mukava syksy. Unohtamatta hyvää kirjaa ja villasukkia. Tai kävelyitä syksyn lentävissä lehdissä, kun tuuli riepoo ja antaa voimaa. Edesmennyt rakas koirani sai aina näistä tuulenpuuskista virtaa juoksuaskeliin ja pyörimiseen saakka. Saman vaikutuksen ne tekevät minuun. Ei voi olla kuin tyytyväinen, että syksy on tullut!

Syksy ei kuitenkaan ole minulle pelkästään rauhoittumisen aikaa. Vastapainoksi se tarjoaa uuden alun, koska kesällä yleensä yksi ja toinen asia pääsevät retkahtamaan. Urheiluharrastukset on ihana aloittaa taas uudestaan, vakavammalla asenteella (siis tuloshakuisesti). Voi päättää, että nyt on aika aloittaa uusi harrastus, esimerkiksi kielen opiskelu tai kokkauskurssi. Töiden teko ahkerammalla otteella. Mieli on taas täynnä virtaa!

Toki joskus tulee takapakkia, kun aamut ovat pakkasella ja täytyy marssia yliopistolle pari kilometriä viiltävässä tuulessa. Tai kun ensilumi sataa ja muuttuu rumaksi, märäksi loskaksi. Tai kun on liian liukasta pyöräillä. Tai kun on vain niin kamalan kylmä. Mutta ei hätää, tähänkin olen löytänyt vastauksen: se löytyy ihanan rentouttavasta ja lämmittävästä teekupista! Kun istuu alas, nauttii kunnon mukillisen teetä, on valmis taas uusiin haasteisiin!

Brysselissä ei vielä kovin syksyistä ole. Toki lämpötilat ovat välillä kovin alhaisia ja syksyn kirpeä ilma herättää kaduilla tallustaessa. Ja pimeys laskeutuu aiemmin kuin ennen. Silti saamme täällä heräillä vielä monesti auringon säteisiin, sateet ovat pysyneet poissa ja luonto on vielä vehreä. Kuva on otettu tänä aamuna, siitä voi jokainen tarkistaa tilanteen.

Koska blondeilla on niin paljon hauskempaa...

Vaaleat hiukset herättävät monesti ihastusta ja kyselyjä. Olen monesti huomannut, että blondit joutuvat monesti vastailemaan enemmän hiuksiinsa liittyviin kysymyksiin... En vielä kertaakaan ole kuullut keneltäkään brunetelta kysyttävän josko hänen hiuksensa ovat aidosti ruskeat vaiko eikö. Sen sijaan blondit saavat vastata tuohon kysymykseen usein.

Mitä siihen sitten vastaa? Kuinka moni meistä vielä tietää omien hiustensa värin? Totuus on, etten kyllä taida tietää minkä väriset haivenet minulla oikeasti nykyään on. Mutta kyllä ne vaaleat ovat ehdottomasti, sillä kolmen kuukaudenkaan värjäysväli ei aiheuta paniikkia...

Olen elänyt elämääni muutaman vuoden myös brunettena. Päätös tästä syntyi yhtäkkisesti kampaajan esitellessä suklaanruskeaa hiusväriä, johon sopisi hyvin toffeen väriset raidat. Nam, kuulosti niin hyvältä, että miksei näyttäisikin!? Niinpä kolmea tuntia myöhemmin astelin kampaamosta ulos brunettena. Ongelmiin jouduin heti parkkipaikalla, kun poikaystävä tuli hakemaan minua. Auto lipui minua kohden ja yritin jo tarttua ovenkahvaan, mutta auto vain jatkui liikkumistaan. Ihmettelin, etteipä tainnut poikaystävä tästä muutoksesta juurikaan pitää... Muutamia vuosia tummemmassa lookissa viihdyin, kunnes kyllästyin. Kyllä, minut on taidettu blondiksi luoda. Prosessi takaisin blondiuteen oli ikävän hidasta ja kärsivällisyyttä tarvittiin.

Ystäväni ovat muutenkin kujeilleet, että päätäni voi käyttää heijastimena pimeässä ja että se toimii erinomaisena huomiomerkkinä ihmismassassa. Varsinkin ulkomailla. Italiassa jo tuskastuin, kun en eräästä näyttelytilasta millään löytänyt tummaa ystävääni. Lopuksi rauhoitun ja mietin, että kyllä hän minut bongaa helposti halutessaan – ja juuri näinhän siinä kävikin. Ulkomailla pohjoismaista blondiutta arvostetaan, ”se kun on niin aitoa”. No, paremmalta se kyllä näyttääkin kuin latinoblondit, joiden juurikasvu helottaa kilometrien päähän ja kuontalon keltaisuus häiritsee. Saatikaan mustista kulmakarvoista ja tummasta ihonväristä...

Jostain tietenkin täytyy latinoille olla hirmuisen kateellinen. Pohjoismainen hiuslaatu on silkkinen ja suora (ja lättänä). Espanjalainen ystäväni ei meinannut päästää hiustupsustani irti, kun siihen kerran koski. Kertoi sen olevan niin pumpulimainen. No, hänen hiuksensa kyllä olivatkin minun mittapuullani hevosen jouhia... Pohjoismainen hius ei myöskään nouse korkealle ilmoihin ja kaarru kauniisti (edes föönättaessa), vaan ottaa suunnan useimmiten piikkisuorana kalloa myöden kohti maata. Silti olen tyytyväinen blondi, enkä paluutani tähän huippujoukkioon ole katunut! Blondina on ihan oikeasti hauskempaa, pienet höpsähdyksetkin voi aina nauraen kuitata blondiudella.

Asiakas on kuningas - vai onko?

”Asioihin ei kiinnitä huomiota niin kauan kuin ne toimivat”. Totta! Yksi asia, joka saa hermoparkani kireäksi Brysselissä, on asiakaspalvelu. Tai siis tietenkin sen puuttuminen. Täytyy olla onnellinen, jos sinua asiakkaana tervehditään ja itsensä voi tuntea todella kunnialliseksi jos on oikein oikeutettu hymyyn! Luulen, ettei sanontaa ”asiakas on aina oikeassa” ole olemassakaan ranskankielessä!

Muistan ensimmäiset kerrat Pariisissa, kun jouduin maksutilanteeseen. Mitä? Ei tervehdystä, ei katsekontaktia, hyvä kun kassaneiti jaksoi summan sanoa. Tulipas vaivaantunut olo- asiakkaalle. Itse olin ennen Pariisiin menoa työskennellyt marketin kassalla opiskeluiden ohella lähes neljä vuotta. Itseselvyytenä oli, että asiakkaiden kanssa jutustellaan, kohdataan heidän yksilöinä, palvellaan heitä. Itseasiassa tämä sama periaate teki työstä mielekästä!

Ensimmäisenä kiristävänä tekijänä voi pitää ainaisen jonottamisen. On tuskastuttavaa miten joka paikassa joutuu mitä suuremmalla todennäköisyydellä jonottomaan. Tässä ei ole väliä oletko pienessä kaupassa vai suuressa marketissa, jonotus on taattua. Mutta tähänkin kyllä voi tottua. Nykyään olen jo tottunut uppoamaan haaveisiin ja syvällisiin mietintöihin, niihin kun riittää aikaa.

Mutta mitenkäs sitten asiakaspalvelun laatu... En kyllä tiedä, voiko asiassa käyttää sanaa laatu. Menin postiin noutamaan pakettiani ja postin aulassa oli jonotusnumerolaite, jossa oli yksi nappula käytössä. Nappulan vieressä luki ”kaikki toiminnot”. Otin lapun ja kävin istuskelemaan - olin hyvin onnellinen, sillä penkillä oli tilaa. Tässä kului aikaa mukavasti 20 minuuttia, mutta siihen osasin jo tietenkin varautua ja lueskelin pokkariani, joka kulkee laukussa mukana. Kun numeroni huudettiin, kiirehdin tiskille ja ojensin pakettikorttini virkailijalle. ”Voi mutta mademoiselle, tämä täytyy noutaa tuosta sivupisteestä”. Virkailija osoitteli toisella seinällä olevaa pistettä, jossa yksi ihminen heilui ja kymmenen ihmisen jono seisoi. Huokaisin. ”No, otan sitten vain 10 postimerkkiä, kiitos”. Virkailija: ”Postimerkitkin saa tuolta samalta tiskiltä, ei tästä”. Siis mitä!?!?! Mitä postin luukulla voi sitten tehdä, jos ei noutaa pakettiaan eikä ostaa postimerkkejä????? En jäänyt ottamaan kuitenkaan asiasta selvää – ikävä kyllä ranskankielentaitoni ei riitä siihen (tämä fakta kiukuttaa joskus vielä enemmän, sillä kovasti olisi palautteen paikkaa siellä sun täällä!) Lompsin siis jonon hännille ja jonotin seisaaltaan toiset 25 minuuttia sadatellen mielessäni miksei pakettinoudosta kertovaa pientä lappua laiteta jonotuslipukkeita jakavan automaatin luokse, vaan tämän pienen ”kioskiluukun” sivulle pienenä puolikkaana A4:na!! Onhan se paljon kätevämpää pitää se lappu ”kaikki toiminnot” siellä ja hämätä ihmisparkoja.

Kun olin jonossa ollut jonkin aikaa, joku 5-kymppinen nainen lähti kohti näitä toisia tiskejä. Hän katsoi tehtäväkseen palata, kun olin toisena jonossa. Tämä lady tietenkin katsoi, että voi palata kaikessa rauhassa takaisin paikalleen, mistä muut jonottajat eivät tietenkään riemastuneet. Asiakkaat alkoivat tapella keskenään. Minä tokaisin heti, etten puhu ranskaa, ja minut onneksi jätettiin tästä hulinasta ulkopuolelle. Desibelit nousivat samaa tahtia kuin edessäni oleva mies pakkasi laukkuaan tiskillä. Kun oli minun vuoroni, takanani oli jo sen verran kova tappelu, että virkailija tiskiltä joutui erotuomariksi asiassa. Teki mieli sarkastisesti huomauttaa, että olisiko sittenkin parempi keskittää ne kaikki palvelut sinne oikealle tiskille... Mutta otin kassini ja postimerkkini ja lähdin.

Toinen esimerkki, joka aiheutti veren kuohuntaa normaalisti niin rauhallisesti virtaavissa suonissani. Ystäväni kanssa kävimme Bricossa, paikallisessa K-raudassa, tilaamassa aurinkotuolit hänen parvekkeelleen. Oli elokuun loppu ja oletettavissa oli kesän viimeiset viikot, kun ilmoista pystyi nauttia. Haluamiamme aurinkotuoleja ei ollut varastossa, mutta kahden viikon päästä ne olisivat saatavilla. Päiviä laskettuamme tilasimme tuolit. Kun niistä ei kolmen viikon päästä alkanut kuulua, oli edessä soitto hyvän asiakaspalvelun kehtoon. ”Ai jaa, joo niitä tuoleja ei saa enää.” Mitä? Tätä informaatiota ei tietenkään voinut asialle heti jakaa asian tullessa ilmi, vaan hänen täyty odottaa kolme viikkoa tyhjää! Ei mitään pahoitteluita, ei edes lauseiden takaa. ”Rahat voitte tulla noutamaan, kun ehditte”. Ystäväni oli kuin viilipytty ja minä riehuin kuultuani moisesta asiakaspalvelusta! Suomessahan tästä olisi saanut tiedon heti pahoittelujen kera. Jos olisi alkanut oikein valittaa kesän menneen odottelun takia ohi, olisi asiaa varmaan hyvitelty jonkin pienen lahjakortin kera! Ei, ei ja ei!! Menin mukaan Bricoon hakemaan rahojani, mutta jälleen ystäväni pyytelyt turhilta kuohunnoilta ja vajavainen ranskankielentaitoni pelastivat henkilökunnan ryöpytykseltä! Kadulla sen sijaan jaksoin jatkaa tätä kiukun sarjaa...

Asiakaspalvelu ei siis toimi kaupankäynnissä avainsanana Brysselissä. Vai miten on asiakkaan kohtelu liukuhihnamaisena, jolloin asiakkaan reaktiot eivät paina missään. Tai myyjien keskinäinen juoruilu niin, ettei asiakasta edes tervehditä ja työt tehdään etanamaisella nopeudella. Tai sellainen järjettömyys, että torstai-iltapäivänä supermarket on suljettu. Kyllä, lähimarket on suljettu joka torstai-iltapäivä, kun haluaisi tehdä viikonlopun ostokset. Ääh ja puuh!

Ystävistäni on huvittavaa, että ainoat ihmiset jotka asiakaspalvelusta täällä vetävät pultteja, ovat pohjoismaalaiset ja jenkit. Mutta mielestäni ansaitsemme edes jonkinasteista kunnioitusta, kun rahamme liikkeeseen kuitenkin tuomme. Edes ystävällisen hymyn, sillä itse yritän kuitenkin aina olla ystävällinen! Suomessa vieraillessani huomasin taas nauttivani, kun myyjien kanssa pystyi keskustella ”niitä näitä”. Toisaalta, poikkeus vahvistaa säännön ja törmäsin kioskilla myyjiin, jotka myynnin lomassa juttelivat keskenään kuinka eivät jaksaa enää hetkeäkään, vaan haluavat kotiin. Täytyy siis muistaa, että löytyy niitä asiakaspalvelun helmiä täältä Brysselistäkin!

Läpi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun...

Syyskuu se sitten lensi ohitse. Täytyy sanoa, että kirjoittaja oli uupunut koko kuukauden. Kun ensimmäisestä flunssasta oli päässyt eroon ja tunsi itsensä taas energiseksi, rykäisi toinen, aiempaa pahempi flunssa päälle. Ainut liikunnallinen asia, jota ehdin syyskuussa tehdä, oli vatsalihasten vahvistaminen hillittömän yskän takia. Toinen flunssa veikin sitten voimat melkein kolmeksi viikoksi!

No, syyskuuta pohtiessa täytyy sanoa, ettei siitä kuukaudesta jäänyt käteen mitään muutakaan. Syyskuu on aina ollut kuukausi, joka on siinä kesäisen elokuun ja syksyisen lokakuun välissä. Tänä vuonna se oli vielä mitään sanomattomampi kuin yleensä... Mutta kyllä tässä ihmetyttää mihin hävisi lokakuu! Ehkä se, että syksy ei ollut vielä kunnolla alkanut Brysselissä, tarkoitti sitä, ettei pääparka pysynyt mukana kuukaudesta tai päivistä. Puoli lokakuuta meni nimittäin ”lomaa” odotellessa. Minulla oli ilo ja kunnia astella Suomen syksyyn.

Kimmokkeena toimi rakkaiden veljenlasten syntymäpäivät ja halu nähdä ystäviä ja sukulaisia. Niinpä tämä täti pakkasi laukkunsa ja marssi rohkeasti kohti talvimaata. Paitsi, kun Suomen rannikon näkymät alkoivat vilkkua lentokoneen alapuolella mietteet talvimaasta saivatkin unohtua heti! (Syytän tästä assosiaatiosta vain ja yksinomaan iltapäivälehtiä, joka jo viikkoa ennen Suomen lomaani alkoivat rummuttaa kuinka talvi iskee myös eteläiseen Suomeen rytinällä!) Lentokoneen ikkunasta avautui aurinkoinen maa, joka kylpi kullankeltaisena. No joo, joskin vähän harmaanakin, sillä vehreyttä ei enää ollut nimeksikään. Joka tapauksessa sain nauttia sinisestä taivaasta ja luonnon värinäytelmästä matkalla juna-asemalle.

Pieni takapakki tuli, kun siirryin ostamaan junalippua. ”Ai, syyslomat Suomessa? Mitä? Miten niin ette voi myydä lippua?” Minut siis ohjattiin hyppäämään junaan ilman lippua vaarana seisomapaikka etelästä Pohjanmaalle. Kun konduktööri pääsi luokseni, oli vaatimuksena matkalipun ja Pendolino-maksun lisäksi kuuden euron lisämaksu, koska en ollut ostanut lippua asemalta. Minussa on sen verran K-kauppiasta (jos muistatte ne mainokset), että aloin ihmetellä, että noudattamalla henkilökunnan neuvoja ja hyppäämällä seisomapaikalle joudun maksaa kuusi euroa lisämaksua? Miten niin voi käydä!?! Konduktööri heltyi ja sanoi, että tämän kerran ei tarvitse maksaa. Arvatkaa hävettikö tämän jälkeen ostaa lippua Laihialle!!!

Viikko maalla kului tietenkin liian nopeasti, vaikka alussa tuntui, että mihin sen ajan oikein laittaa. Olen rakkaalle mammalleni naureskellut, kun hän sulkee tietokoneen aikaisin ja toteaa pian menevänsä petiin lukemaan ja minä vasta alan suunnitella illallista. No, täytyy sanoa, etten enää ihmettele. Luonto oli jotenkin niin harmaa ja kun aurinkoakaan ei näkynyt, minulla oli iltapäivästä monesti sellainen tunne, että pian varmaan pitää mennä nukkumaan. Ihmetys oli suuri, kun kello osoittikin monesti vasta kolmea, neljää! Eikä vielä siis oltu edes talviajassa... Ihmekös se on, että elämänrytmistä tulee erilainen.

Viimeisen viikonlopun lomastani vietin Tampereella ystäviä tavaten ja heidän seurastaan nauttien. Olipas ihana saada niin moni rakas ystävä paikalle! Tampere oli kaunis ja houkutteleva, kuten aina. Siinä kaupungissa on ehdottomasti ”sitä jotakin”, joka tekee vierailijankin olon mukavaksi.

Nyt on siis akku ladattu kauniilla ruskalla, veljenlasten halauksilla ja iloisilla mielillä, isovanhempien rakkaudella, lapsuuskodin tunnelmalla, rakkaan kissavanhuksen kehräyksillä, raikkaalla ilmalla ja ihanien ystävien antamalla voimalla. Tästä on hyvä ponnistaa kohti syksyn kuulautta, joka alkaa olla huomattavissa myös Brysselissä!