HYVÄÄ JUHANNUSTA!

Täällä ollaan Brysselissä ihan lähtökuopissa: nokka kohti Suomea ja juhannusta!
Oikein ihanaa ja rentouttavaa juhannusta kaikille (kuka nyt haluaa rentoutua, hyvää remuamista niille, jotka tykkäävät festaroida)!

Hämähäkkinaisen seikkailut

Viime viikolla olin kampaajalla. Naisellisesti rakastan näitä kampaamokäyntejä, monta tuntia rentoutumista naistenlehtien parissa. Ihanaa. Sain viitan päälleni ja pääsin odottamaan suoraan kampaajan tuoliin. Minulle tarjoiltiin teetä ja suklaata heti alkuun. Naisten lehti syliin ja ah, iltapäivän hetki oli täydellinen. Palvelu isossa salongissa on enemmän kuin kohdallaan.

Kampaajani tuli suunnittelemaan mitä hiuksilleni tehdään. Samalla kun hän pyöritteli niitä, alkoi kiljuminen. "Sinulla on hämähäkki päässä!" Tämäpäs oli kaameaakin kamalampi uutinen, sillä kammoan hämähäkkejä aivan mielettömästi!!! Yök, yök, yök! No, sen sijaan, että kampaaja olisi poistanut tämän päästä alkoi kiljuminen ympäriinsä. Nuoret miehet, jotka ovat salongissa töissä, hyppivät ja kiljuivat kaikista enemmän. Samaan aikaan minä yritän kiljua, että ottakaa se pois herran tähden!! Vihdoin viimein kun joku uskaltaa jollain kättä pidemmällä tulla tökkimään päätäni, yritys tietenkin epäonnistuu ja kukaan ei näe hämähäkkiä missään! Minä kiskon viitan päältäni, ravistelen vaatteitani ja olen hysteerinen. "Eihän sitä  näy päässä, eihän?!?" Ei, ei enää näy. Eikä näy kyllä lattiallakaan. Ei kai auta kuin istua takaisin tuoliin ja yrittää rauhoittua. Käteni tärisevät ja teekupponen saa kyllä olla pöydällä, ei maistu.

Kampaajani käy valmistelemassa kaiken ja palaa hiuksiini. Hän menee sanomaan jotain vieressä oleva kampaajalle ja taas sama kiljumiskierros! "Se on siellä taas!" Pojat kiljuvat taas kaikista eniten. Ja minä yritän kiljua, että ottakaahan se nyt pois älkääkä kiljuko vain!!! Vihdoin leikkauspuolelta hälytetään joku vähän riuskempi Mies, joka huitaisee hämähäkin lattialle ja astuu sen päälle. -Se oli piiloutunut korvanlehteni taakse!!! Yök, yök, yök. En voi oikein enää rauhoittua, kun tuntuu, että joka puolelta kutittaa! Miten ällöttävää! Se oli oikein kunnon harmaa lukki...

Myöhemmin alkaa tietenkin kiukuttaa: ammattimaista olisi ollut huiskaista hämähäkki kammalla pois hiuksista ja kertoa sitten vasta asiasta minulle. Inhottavaa, todella! Lisäksi alkoi kiukuttaa nämä hyppivät kiljukaulat, jotka halvaantuivat kykenemättömiksi tehdä asialle yhtään mitään! Toisaalta, olen varma, että jos olisin seurannut tätä sirkusta sivusta, en varmasti olisi voinut muutakuin nauraa. Nyt ei kyllä naurattanut pätkän vertaa, kun ne ällöttävät kahdeksan jalkaa vipelsivät jossain päänahassani..... Joko sinulla menee kylmät väreet ja kutittaa selkärangasta?

Maaseudun rauhaan

Nyt olisi sitten varmasti aika huomauttaa, ettei tämä Belgia nyt kuitenkaan ihan mahdoton paikka ole. Vaikka byrokratiaa löytyy joskus naurettavuuksiin saakka, mikään ei toimi ja muuten vain ärsyttää, niin kyllähän täältä niitä hyviä ja kauniitakin puolia löytyy. Kuten pieni breikki maaseudun rauhaan parisen viikkoa sitten. Vuokrasimme auton viikonlopuksi ja karistimme Brysselin kitkat kantapäistä. Ensimmäisenä etappina oli ihana kylpylä, jossa sai rauhoittua ja löytää itselleen sielunrauhaa. Kylpylä oli vanhassa kartanossa, upea!

Kylpylässä sai rauhoittua toden teolla. Hierovat uima-altaat, hammam, sauna, hierontaa, poreamme, aurinkoterassi, lämmin terassi, jossa sai loikoilla tuntikaupalla lukien ja kuunnellen rentouttavaa musiikkia. Sauna oli ihana- siellä sai heittää vettä kiukaalle! Odotin kyllä aina kunnes se oli tyhjä, ettei minua heitetä ulos koko paikasta huonojen käytöstapojen takia.

Välillä minua nauratti, sillä ihmiset istuivat puutarhassa valkoisissa kylpytakeissaan ja kaikki olivat ihan hiljaa vain- ei metelin meteliä mistään suunnasta, ei edes taivaalta. Tuli eittämättä sellainen olo, että jos tarpeeksi tarkkaavaisesti katselee, niin varmasti joku lähtee huiman juoksuun ja sitten hänet nappaa valkoasuiset hoitajat taklaamalla. No, näin ei käynyt ja mekin saimme lähteä ilman ongelmia.

Rauhoittavan kylpylän jälkeen kävelyä maaseudun rauhassa, aah!

Ihana, idyllinen kylätie vei meidät vielä ihastuttavampaan kylään, jossa pojat leikki polkuautoilla ja tytöt hyppeli narua. Keskellä tietä tietenkin!

Talot olivat ihastuttavia, voi kun olisi päässyt kurkkimaan puutarhoja ja sisustusta, mitä kaikkia ihastuttavia aarteita olisi  löytynytkään!

Maaseudun kauneutta...

 Kylpylän ja maaseutumatkailun jälkeen päätimme, että olisi vielä aika actonin- ei muuta kuin autobahnalle ja kohti Saksaa! Kaasujalka vei meidän Kölniin, jossa +35 asteessa lekottelimme terasseilla, imimme kaupungin tunnelmaa ja ihastelimme saksalaisten siisteyttä. Olihan siellä myös viiniviikot, mukaan ei kuitenkaan tarttunut pullon pulloa. Olen ollut Kölnissä aina vain talviaikaan, joten kesäinen kaupunki ihastutti valtavasti!

PS. Olettehan huomanneet, että kaikki kuvat saa aina klikkaamalla suuremmiksi?

Poliisilla leikkaa...

Uh, poliisi on ystävämme. Niinhän se on. Joskus kuitenkin, ainakin Belgiassa, toivoisi poliiseilla olevan enemmän huomaavaisuutta ja käytännön ajattelutaitoja...

Viime yönä ovisummeri soi yhdeltä. Täh? Kuka siellä tähän aikaan? Piti kaivautua peiton alta pois, juuri kun oli nukahtanut. Kurkkaus ikkunasta ja poliisihan se siellä seisoskeli. Ei muuta kuin ikkunaa avaamaan ja aloittamaan yöllinen keskustelu virkavallan kanssa:

-Joku on pysäköinyt autonsa tuohon naapurinne autotallin eteen. Eihän se ole teidän autonne?

-No ei ole. 

-Ettehän satu tietämään kenen auto se on?

-No ei kyllä ole aavistustakaan.

- No, hyvää yötä madame.

Uskomatonta! Voiko Belgian poliisi olla niin huonosti järjestäytynyt, ettei voisi esimerkiksi soittaa rekisterikeskukseen ja selvittää sitä kautta kenen auto on kyseessä? Ehkäpä jopa jonkin naapurin, että voisi marssia suoraan hänen ovelleen, eikä soitella kadulla viattomien (nukkuvien!!!) ihmisten ovikelloja täysin sattumanvaraisesti! Tai edes soittaa sen hinausauton, eikä herättää korttelin jokaista ihmistä!

Kiipesin takaisin sänkyyn puhisten: "Äly hoi, älä jätä"....

Asiakkuuden iloja belgialaisessa diktatuurissa, missä kauppa/pankki/posti on kuningas, asiakas nöyrä palvelija.

Uh, ehkä on aika taas kertoilla totuuksia belgialaisesta asiakaspalvelusta, ettette vaan erehdy luulemaan, että kaikki toimii virheettömästi, kun ei valitusta kuulu. Sanotaan, että puhinaa saa pitää yllä joka ikinen päivä, kun joutuu asiakaspalvelutilanteisiin. Joskus niitä kestää hymähdellen, joskus hammasta kiristellen, joskus kiukkuisesti puhahdellen. -Oikeasti tuntuu, että asiakaspalvelu/ byrokratia on ylivoimaisesti huonointa, mitä on koskaan kokenut missään. No, ehkä näin ei kuitenkaan ole, vaan asiat ikäänkuin kasaantuvat...

Puhina numero yksi. Eräänä aamupäivänä soi summeri. Postimieshän siellä soitteli kelloa ja kyseli kanssa-asukkia. "No, hän ei ole kotona, mutta voin ottaa kirjeen vastaan." "Madame, sen voi noutaa postista." Jahas. No, koska minulla on päivisin enemmän aikaa kuin hänellä, lähdin valtakirjan kanssa hakemaan kirjettä postista. Ensimmäisen kerran posti oli jostain kumman syystä kiinni puoli viideltä, vaikka sen piti olla auki viiteen saakka. Toinenkaan kerta ei ollut tuloksekkaampi, vaikka pääsin postiin sisään. "Ei, madame, ei käy että teillä on vain oma henkilötodistus, pitää olla myös hänen, kenen kirje tämä on." Aha. Taas taivallus ihan turhaan. Kolmas kerta toden sanoo? No onneksi kyllä. Marssin siis seuraavana päivänä postiin kaksien henkilöpaperin kanssa ja virkailija lähti hakemaan kirjettä. -Eikä minun tarvinnut näyttää kuin omat henkkarit. Yllättävää. Myös salaperäistä on postimiesten ajatusten kulku, sillä kirjeessä ei ollut mitään merkintää, että se pitäisi kuitata. Oli siis mahdotonta tietää millä tekniikalla juuri se valikoitui postista noudettavaksi...

Puhina numero kaksi. Suurin osa postistani on mennyt edelleen Suomeen, mutta noin kuukausi sitten muutin kaiken belgialaiseen osoitteeseen. Tällöin huomasin, että myös belgialaisen pankkini tiliotteet menevät Suomen osoitteeseen. No, tietenkään ei puhettakaan, että tällaisen asian voisi hoitaa verkkopankin kautta. Ei todellakaan!

Lähdin siis muuttamaan osoitettani pankkiin. Osoitteenmuutosasiani kunnan kanssa on vielä kesken (ihme kyllä!!!), joten minulla oli mukanani poliisin minulle tuoma lappunen, josta kävi ilmi osoitteeni, nimeni sekä aika, jolloin menisin kunnanvirastoon selvittelemään osoiteasioitani. Olin kuitenkin hieman skeptinen, että tämä kuitenkaan kävisi todisteeksi (vaikka onkin viranomaiselta tullut lappunen). Otin vielä mukaani "kaiken varalta" Suomen postin kääntämän puhelinlaskun, josta näkyi vanha Suomen osoitteeni sekä osoite, mihin posti oli käännetty. Lisäksi otin suomalaisesta pankista saamani avaamattoman kirjeen, josta näkyi siis Suomen pankin käyttävän tätä belgialaista osoitetta. (Tämä oli tietenkin onnistunut kätevästi verkkopankin kautta enempää selittelemättä.)

Onneksi pidempiä aikoja jonottamatta pääsin selittämään asiani. Kun kaivoin todistusaineistoni, eli poliisilta saamani lappusen, ei tämä käynyt (tietenkään?) todisteeksi. Sitten näytin käännettyä postia, josta virkailija näki sekä vanhan osoitteeni, että uuden. Hah. "Ikävä kyllä en voi vaihtaa osoitettasi." No, vielä kolmas dokumentti pöytään. Jokerina (vai sokerina) pohjalla komeili pankin kirje. Uuh, tällä oli arvovaltaa! "Saanko avata tämän madame?". No, toki jos on tarpeen. Pettymykseksi kyseessä ei ollutkaan tiliote (nämähän on siirretty tuhat vuotta sitten sähköiseen muotoon!), vaan verkkopankkitunnukset. "Ikävä kyllä en voi muuttaa osoitettasi, koska en oikein tiedä käykö tämä, kun se ei ole tiliote". Mitä!?!?! Eikö verkkopankkitunnukset ole vielä tärkeämmät ja luottamuksellisemmat kuin tiliote? Tässä vaiheessa virkailijan usko suomalaisen pankin luotettavuuteen oli varmaan nollan tasolla, kun lähettelevät noin tärkeitä dokumentteja postissa. Belgiassa kun täytyy raahata taskulaskimen kokoista laitetta, jonne syötetään pankkikortti ja sitä kautta saat tunnukset näppäiltyäsi pin-koodin. Eli, jos sinulla ei ole korttia tai laskinta, et pääse verkkopankkiisi.

Onneksi virkailija kuitenkin päätti olla jonkin verran suopuisa minua kohtaan ja muutti osoitteeni "väliaikaisesti". Kun saan asiat kuntoon kunnan hallinnon kanssa (eli ei ihan heti ainakaan), minun täytyy mennä uudestaan pankkiin vaihtamaan osoitettani. (Syvä huokaisu.)

Puhinaa taas. Terassille tilatut puutarhakalusteet. Belgialaisittain erittäin edistyksellisesti tällä ketjulla on verkkosivut, joiden kautta ne sai tilata ja jopa kotiinkuljetuksen sai järjestettyä sähköisesti! Se on kuulkaas paljon se. Ei liene ollenkaan ihmeellistä, että odottelinkin toimitusta hiukan skeptisesti... No, se tuli ajallaan, jipii! Mutta. Mies toi pumppukärryllä ison, ison paketin, pudotti sen jalkoihini kadulle ja se oli siinä. "Mutta enhän minä tästä mihinkään tästä saa?" Tähän tämä ryhditön miekkonen: "Joo, mutta normaalisti me toimitetaan vaan ovelle saakka (että sorry vaan)". No, hetken siinä ihmeteltyäni heltyi tämä toinen osapuoli siihen, että raahasi paketin hissiin. "Kiitos madama ja näkemiin" ja niin pamahti ovi kiinni. Olihan siinä taas mielenkiintoista raahata pakettia hissistä. Jestas. Eikö kotiinkuljetuksen pitäisi periaatteessa olla, että se kannetaan sisään, enhän minä siinä ulko-ovella asu?

Kai näihin voi vain kohauttaa olkiaan ja todeta: "No, kai näihin tottuu". Vaikkei tahtoisikaan.

World Cup!!!! Forza Azurri!!!

Ihanaa, tänään se alkaa! Futiksen MM-kisat, jotka pidetään neljän vuoden välein.

Itse kuulun siihen innostuneeseen väkijoukkoon, joka odottaa kisoja kuin kuuta nousevaa ja alkaa tuntea kuumetta mitä lähemmäs kisoja tullaan. Enää ei tarvi kuumeilla, tänään se alkaa!

Oma suosikkini on aina ollut Italia. Näin on ollut jo 90-luvulta saakka, kun Roberto Baggio oli ehdoton suosikkini. Joskus kisat eivät edes tulleet tv:stä, vaan niitä piti kuunnella radiosta. Baggiota minulla ei ikinä ollut mahdollisuutta nähdä livenä, mutta tämänhetkinen suosikkini on Cannavaro. =) Toki täytyy myöntää, että on ne sympatiat olleet vähän välillä Brasilian ja Portugalinkin puolella, mutta vain silloin, kun Italian tie on noussut pystyyn aikaisessa vaiheessa kisoja.

Minulla oli ilo ja kunnia nähdä suosikkijoukkueeni livenä viime viikolla, kun Brysselissä pelattiin Italia-Meksiko-ystävyysottelu. Olin tietenkin onnesta soikeana. Tosin se harmitti, että kun vihdoin näkee THE joukkueen, niin sitten peli oli laiskaa ja hampaatonta. Meksiko voitti 2-1.

Ainakaan kannustuksen puutteessa ei Italian joukkue voinut nurista, sillä katsomo oli täynnä sinipaitoja. Tunnelma oli alussa hyvä, myös pelin keskivaiheilla, mutta sitten se lässähti täysin, kun Meksiko siirtyi 2-0 johtoon. Odotan (toivon) siis huomattavasti parempaa peliä hallitsevilta maailmanmestareilta Etelä-Afrikassa!

 MM-kisat tuovat myös muistoja mieleen. Neljä vuotta sitten olin Maltalla töissä, kun Italia voitti maailmanmestaruuden Ranskaa vastaan. Saarihan on suosittu italialaiskohde, ja meno oli aika hulvatonta finaalin jälkeen. Muistaakseni autojen torvet hiljentyivät reilusti keskiyön jälkeen... Fanien laulu paljon myöhemmin. (Ja samalla tässä voi ihmetellä tätimäisesti, että onko siitä Maltankin keikasta jo neljä vuotta!?)

Joka tapauksessa iloista kisatunnelmaa innokkaille jalkapallon ystäville ja kärsivällisyyttä niille, jotka eivät niin innostuneita ole. Nämä kisat ovat kuitenkin vain neljän vuoden välein! Tämä aikoo ainakin nauttia mahtavista peleistä ja tunnelmasta! Tässä vielä virallinen kisabiisi:

http://www.youtube.com/watch?v=AlQUNfUwWiw 

Jamie!!! Konsertit!! Fanitus!!!

Eilen minulla oli ilo päästä vihdoin ja viimein Jamie Cullumin konserttiin. Olen kuunnellut hänen albumeitaan kuuden vuoden ajan, joten oli jo aikakin! Suomessa ei  luonnollisestikaan tälläisestä herkusta ole päässyt nauttimaan, kun en myöskään sattunut olla Porin jazzeilla 2005... Muistan, kun ensimmäisen kerran olin Brysselissä 2005 ja bongasin mainoksen Jamien konserttiin ja innoissani läksin lippua ostamaan, mutta ei, loppuunmyytyhän se oli. Nyt olin siis asialla ja lippu hankittuna hyvissä ajoin.

Herra Cullum ei todellakaan tuottanut pettymystä, vaan konsertti oli ihana! Show'ssa oli hempeitä kappaleita, menoa ja meininkiä, covereita sekoitettuna aina Riannan Umbrella biisiin saakka. Jazz-versio oli hauska. Jamie on kovin pieni itse, mutta otaa lavan kyllä haltuun ja yleisö oli myytynä. Myös hyvä vuorovaikutustaito yleisön kera auttaa tietenkin asiassa, supliikisti Jamie poimi yleisön huudahduksista juttuja ohjelmaan. Nautin siis todella paljon show'sta ja seuralainen, joka ei Jamie-fani olekaan, oli myös sitä mieltä, että show oli hyvä ja viihdyttävä. Todellakin! (Jamie on äärimmäisen musikaalinen!)

Jamiesta vaahdotessa aloin kyllä miettiä, ettei ole oikeastaan yhtään live-konserttia, missä en olisi viihtynyt. Live-musiikki tekee aina tehtävänsä, varsinkin kun nykyään niin harvoin pääsee kuuntelemaan sitä oikeaa orkesteria. Onhan se musiikki ihan kivaa kotonakin, mutta livenä, fiufiu!!! Harmi vain, että maapallo on niin iso paikka, että todellisia megatähtiä on mahdollisuus nähdä harvoin, kun keikkakalenteri osuu omaan maahan niin harvoin.

Minusta tuntuu, että joka kerta, kun näen jonkun esiintyvän isolla lavalla, olen jotenkin myyty. Ihailen ihmisiä, jotka ovat tavattoman musikaalisia ja vetävät mahtavan show'n. Se on kokemus ja tunnetila, joka tuskin jättää ketään kylmäksi. Ja kun hurahtaa vähän enemmän, niin alkaa olemaan kunnon fani. Enkä kyllä ihmettele toisaalta sitäkään. Eräs läheinen ihminen on kiertänyt lempiyhtyeensä perässä ties kuinka monessa konsertissa pitkin maakuntia ja mantuja. Silloin kun konsertista saa hyvän fiiliksen, sen perässä on valmis matkaamaan pidempiäkin matkoja.

Muistan miten lapsena/ teininä sitä fanitti kaikkia ihania poikabändejä, ensin oli New Kids on the Block. Seinät, ovet ja melkein ikkunatkin oli vuorattu NKOTB:n julisteilla, lehtileikkeleet kerättiin talteen ja bändiläisten kengän kootkin muistettiin ulkoa. Pelottavaa, että vieläkin osaan kaikkien syntymäpäivät ulkoa. Muistan, kun innoissamme emme malttaneet olla hiljaa tunnilla ja opettaja keksi antaa meille rangaistuksi tehdä bändistä kahden sivun kirjoitelma. No, opettaja huomasi virheensä, sillä seuraavana päivänä hänelle oli tyrkyllä 20 sivun kirjoitus. Lisääkin olisi varmasti oltu halukkaita kirjoittamaan.

Vähän myöhemmin tuli Take That, mutta sillä kertaa muistaakseni julisteet olivat jo vähentyneet. Silti kaikkia konserttipätkiä hinattiin VHS:llä niin, että niihin taisi tulla jo raitojakin. Kun Robbie erosi bändistä , oli se ihan kauheaa. Tosin siihen loppui oikeastaan minun "kunnon" fanitukset. Toki pidin edelleen Robbiesta, ja pääsin keikallekin, muttei se ollut enää niin kokonaisvaltaista.

Eräs ystäväni on löytänyt fanittamisen uudelleen. Hän matkusti useita satoja kilometriä vastaanottaakseen idolin lentokentällä, jonotti nimmareiden jakotilaisuuteen ja varmaan odotteli vielä tunteja konsettiakin alkavaksi. Eikä hän ole ainut "ei-teini-ikäinen", vaan porukassa oli paljon häntä vanhempiakin. Fanittamisen on siis löytänyt moni "kypsyneempikin". Faneilla on keskenään ryhmiä ja heistä tulee läheisiä. He voivat olla missä päin tahansa maantieteellisesti, tehdä työkseen mitä tahansa, harrastaa ihan mitä vain ja elää millaisessa elämäntilanteessa tahansa. Jotenkin heillä vain on yhteistä niin paljon, että heistä tulee ystäviä.

Hassultahan tommoinen fanittaminen tuntuu, mutta kun oikeasti alkaa sitä miettiä, niin oikeasti koen vähän mustasukkaisuutta. Olisihan se hienoa, että olisi jostain niin innostunut, että ei malttaisi olla seuraamatta mitä kaikkea tämä kohde touhailee ja saa aikaan. Ja varsinkin se yhteisöllisyyden tunne, mitä toisten fanien kanssa juttelu tuo...

Monelle esimerkiksi jonkin bändin näkeminen voi olla "toiveiden täyttymys". Suomihan ei varsinaisesti ole ollut isojen bändien areenana, joten esim. 90-luvun /2000-luvun alun bändit heittivät voltin Suomen yli. Monet ovatkin olleet innoissaan, kun heillä on ollut mahdollisuus nähdä vanhat kunnon Green Day, Oasis tai Travis lavalla. -Ja uskon, että mahtava kokemus, vielä kun nostalgia lisätään pakkaan! Hauskoja live-kokemuksia siis ihmiset, nauttikaahan konserteista!

Oodi keräilylle - homo sapiens on keräilijä...

Ihmisillä on outoja mieltymyksiä asioihin. Yhtäkkiä jokin juttu alkaa tuntua kovasti omalta ja siitä se sitten lähtee. Vaikka ihan vahingossa. Nimittäin keräilyharrastus. En usko, että kukaan aloittaa harrastusta sillä, ettei omista yhtäkään keräilykohdetta, ja päättä yksinkertaisesti alkaa keräilemään esimerkiksi lasinalusia. Ei, ei. Yleensä tämä harrastus syntyy sillä tavalla, että ostaa jotain ihan vahingossa, joko käyttö- tai koriste-esineen ja sitten toisen ja sitten kolmannen. Kunnes huomaa, että itseasiassa tykkää kovastikin näistä jutuista ja että "näitähän voisi alkaa keräilemään".

Toisen keräilijät ovat todella aktiivisia, etsivät netistä, penkovat kirppareita ja yrittävät keinolla jos toisellakin kartuttaa kokoelmaansa. Toiset ovat rennompia ja ostavat silloin, kun vastaan sattuu tulemaan jotain kivaa.

Itse en ole oikein ollut ikinä keräilijä. Olen enemmänkin yleinen hamsteri, joka laittaa asioita talteen, "jos niitä joskus sattuisi tarvitsemaan" tai "näistä voisi soveltaa jotain kivaa sitten kun on aikaa". Silloin "nuorena tyttönä" keräsin ensin lätkäkortteja (joo kyllä, NHL-kokoelmani alkoi karttua huolestuttavasti, vaikken niistä mitään ymmärtänyt). Sitten tulivat iki-ihanat Take That-yhtyeen kortit, joita keräsinkin niin kauan, että sarja oli täydellinen. Muistan vieläkin sen hetken ja paikan, josta ostin viimeisen setin, josta tuli se tarvittava kortti. Oli aikas mahtava fiilis. (Tähän meni yksi kesä, kun ystäväni kanssa pyöräiltiin useampaankin otteeseen kesälomalla R-kioskille korttien perässä.)

Toinen keräilykohde, johon minulla kyllä vieläkin on joitakin intohimoja, on teepannut. Koska olen intohimoinen teenjuoja ja rakastan iltapäivän teehetkiä, oli tietenkin nostalgista, kun tähän hetkeen oli jokin ihana tee(kku)pannu. Kun muutin kotoa, oli yksi ihanimmista ostoksista "Nooan arkki"-aiheinen teepannu, joka on minulle edelleenkin hyvin rakas. Siitä on nautittu monet teet monenlaisessa seurassa. Parhaiten tee maistui, kun mamma tuli käymään ja saimme teekutella pitkästä aikaa rauhassa jutustellen. Tai kun syysmyrsky riehui ulkona ja keitimme teet iltapalalle ja istuimme kanssa-asukin kanssa tunnelmallisesti katulyhtyjen ja tuikkujen valossa lämmintä teetä siemaillen. Ei voi olla sanomatta, etteikö siinä olisi ollut sitä jotakin!

 

Teepannuharrastukseni ei oikeastaan ikinä päässyt kunnolla valloilleen, sillä kanssa-asukki rajoitti tätä harrastusta kovasti. Hän laittoi minulle rajaksi viisi teepannua, sillä ovathan ne tilaavieviä. Ihan hyvä rajoitus siis. (Vaikka kyllä hänkin sitten syyllistyi siihen, että näimme yhdessä jonkin sievän teepannun ja kun ihastunut siihen olin, niin sain sen kuitenkin ostaa.) Kuitenkin minulle rakkaimpana säilyi aina jo edellämainittu "Nooan arkki"-pannu. Jossain vaiheessa teenjuontini siirtyi niin pro-tasolle, että sain lahjaksi Kaliforniasta (joo joo, ei tässä juodakaan mistään Valintatalon pannusta!) tilatun teenkeittimen, jossa oli kunnon haudutusfiltteri. Tämä syrjäytti perinteisiä pannuja auttamattomasti ja sen jälkeen en niitä olekaan ostanut.

Mutta nyt minulla on uusi keräilykohde! Meni hetki sen tajuamiseen, että niitä on alkanut kertyä ja että ostan jokaisesta matkakohteesta kirjanmerkin. Nyt keräämiseni on kuitenkin "virallista", joten vink vink, jos kauniita merkkejä tulee vastaan, niin minua saa lahjoa. Olen jo kartuttanut varastoani useammassa maassa. Oikeastaan tämä harrastus alkoi tarpeesta, kun lomailin viime kesänä Kreikassa. Koska mitään muuta "matkamuistoa" en sieltä sitten ostanutkaan, oli se ihan kiva muisto. Ja no, seuraavalla matkalla kävi sitten samalla tavalla. Eli olen "järki kädessä"-keräilijä: ihan jokaiseen kirjakauppaan en marssi merkkejä selailemaan, vaan niitä ostan ennemminkin matkoilta ja jos kauniin merkin satun näkemään. Ja tämä onkin mielestäni ihan kiva keräilykohde: ei vie paljoakaan tilaa.

Kirjanmerkkejä on kiva selailla, kun ottaa uuden kirjan käteen. Millaisella tuulella sitä nyt olisi, mikä sopii tähän kirjaan? Olen esteetikko, kirjan koko ja kuvitus vaikuttaa tietenkin asiaan. Nyt kaikki minun tuntevat huokaisevat: "Voi ei, pitääkö sillä olla kirjanmerkkikin sävy sävyyn?". Ei tarvitse, ei tietenkään.

Äitini on yksi intohimoisimmista keräilijöistä ja tämä näkyy kotona. Huolestuttavasti käräilykohteet ovat valloittaneet kotia huone huoneelta. Äitini kerää enkeleitä ja teema näkyy. Välillä hän itsekin huokailee, että mihin näiden kanssa joutuu, mutta sitten reissulta tullaan taas seitsemän uuden enkelin kera. Ja kauniitahan ne ovat, se on totta. Monet kerrat meillä menee muistella mistä ne on ostettu, monen enkelin ostossa kun on tarinansa takana. (Siis todellakaan tähän joukkoon ei kelpuuteta jokaista vastaantulevaa liihoittelijaa.) Minullakin on monet reissut mennyt siihen, että olen kulkenut silmät auki, etsien niin kauan, että äidille on tuliainen löytynyt. Ja aina se on sen arvoista: lahjansaaja on niin innostunut.

Kertooko  keräilykohteet sitten meistä jotain? Muuta kuin, että ihmiset, joilla on joka nurkka ja varasto täynnä Aku Ankka-hahmoja, ovat joidenkin mielestä hölmöjä? Äidistäni haluttiin tehdä lehtiartikkeli kokoelmiensa takia ja tarkasti sanelin, että varo vain, ettei sinua leimata "huuhaaksi", joka "saa enkeleistään voimaa". Hih, onneksi artikkelin kirjoittaja ymmärsi, että kyseessä on vain keräily, ei mikään hengellinen kokemus.

Minä olen jättänyt teepannukeräilyni nurkkaan. Mitä se kertoo minusta? Olenko luovuttaja? Kyllästynkö? (Vai onko minulla vain liian vähän tilaa?) Onko keräilijät suuruudenhulluja, mistä he ovat jääneet paitsi, kun tarvitsevat tällaista tiettyä materiaa? Onko keräily pakkomielle?

No, jokaisella on tähän oma mielipiteensä, minä aloitan uuden kirjan tyytyväisenä siitä, että minulla on valinnanvaraa valita mielen ja kirjan mukaan! Onnea keräilijöille kohteidensa bongailuun - oli se sitten kolikoita, sytkäreitä, tulitikkurasioita, postimerkkejä, kenkiä, simpukankuoria, julisteita, rekisterikilpiä, soppakauhoja, nukkeja, karttapalloja, sokeripurkkeja, lasieläimiä, pinssejä, lippuja, tarroja...!

Toim. huomautus vielä... Nyt jouduin teepannujen nostalgiseen maailmaan googlaillessani erilaisia pannuja. Taidanpa pitää silmät auki posliinikaupassa...

Marokon matkaaja

Paistoihan siellä Marokossa! Ainahan se pitää muistaa, että "Afrikan aurinko" on kuumempi kuin Belgian tai Suomen...

Elämäni ensimmäinen lento Ryanairilla sujui ihan leppoisasti. Emme olleet ostaneet prioritya, eli vähän sai jänskättää miten eri paikkoihin koneeseen joutuisimme. Ei siitäkään lopuksi ongelmaa tullut, eikä muutenkaan pelko käynyt mitenkään ylivoimaiseksi. Kun saavuimme Marokkoon, näytti sää ihan mukiinmenevältä. Ajellessa kohti hotellia saimme kuitenkin kamalan kuuron päällemme, niin että auto piti melkein pysäyttää. Mutta se olikin koko matkan ainut sade, ettei valittamisen aihetta.

Ensimmäinen päivä, toinen puoliksi, oli hiukan pilvisiä. Kun sitten pilvet väistyivät, kirmasin innoissani uima-altaalle. Ja voi sitä nautintoa!

Nautintoa siinä sitten olikin niin, että kun tunnin päästä tajusin tuulen olevan kova ja itseni punainen, olikin jo vähän myöhäistä. Sain siis mukavaakin mukavamman käristyneen nahan, jota sitten rasvailin loppupäivät nonstoppina. Miten amatöörimaista! Ja ne ihanan aurinkoiset loppupäivät, ne vietin lukien aurinkovarjon alla kuin mikäkin mummeli.

Tangerin kaupunki itsessään oli melkoisen pieni, eikä siellä vanhan kaupungin ja meren lisäksi ollut paljoakaan nähtävää. Tosin täytyy sanoa, että oli vähän itsessäkin vikaa, kun ei etukäteen kauheasti tullut etsittyä tietoa. Kun pyysimme karttaa hotellilta ja pyysimme vinkkejä mitä kannattaa kaupungissa nähdä, ei niitä herunut! "No, kiertäkää kaupungilla." Eivätkä kyllä muidenkaan vinkit ihan älyttömän mahtipontisia olleet.

Länsimaisia turisteja kaupungissa ei ollut oikeastaan laisinkaan. Välillä alkoi ahdistamaan, kun kiertelimme vanhan kaupungin ahtailla ja sokkeloisilla kujilla ja ihmiset hiljaisina ja tuijottavina menivät ohi. Tuli sellainen tunne, että nyt äkkiä täältä jonnekin väljemmille vesille. Myös se oli ongelmana, että kun turistipaikkoja ei ollut laisinkaan, kaikki kahvilat olivat täynnä miehiä ja jos niihin meni sisään, niin hiljaisuus laskeutui. No, sylkäisyjä päin ei tullut ja tarjoilukin pelasi, mutta silti se miesten maailmaan astuminen on aina haastavaa. Tässä kaupunki mereltä käsin:

Turistien puutteessa tietenkin törmää myös siihen, että englantia ei juurikaan puhuta. Ranskalla oli mentävä, lomallakin. Lisäksi tietenkin marokkolainen aksentti toi oman haasteensa ymmärtämiseen, mutta eipä minua ainakaan myyty (ei edes kameleista, joita näin teiden varsilla). Täytyy sanoa, että palvelu oli kyllä ihan mukavaa, ihmiset ystävällisiä, mutta siitä ei ollut ikinä varmuutta mitä pöytään loppujen lopuksi tuli... Esimerkiksi kun pyysi majoneesia ranskisten kanssa, niin pöytään tuotiin "avec plaisir" ketsuppia ja sinappia. Mutta mitäpä sitä lomalainen itseään pikkuasioilla rasittamaan.

Tangerissa ei nähty paljonkaan värikkyyttä, ei värikkäitä lipokkaita tai maustekasoja. Moskeijat olivat melko pieniä, valkoisen somia kylläkin. Yhteenkään ei kuitenkaan päässyt turistit sisään. Tässä paikallisen kuntosalin mainoskyltit (ei siis raudanväännöllä, vaan lisäravinteilla):

Yhtenä aamuna syntyi huippuajatus: hypätään laivaan ja matkataan Gibraltarille. Siinä olisi tullut yksi maa listaan matkattujen listaan ja olisihan se ollut mielenkiintoista nähdä osa Britanniaa Espanjan kyljessä. Ikävä kyllä lautta-aikataulut olivat sellaiset, että vierailu ei onnistunut. Mutta vink vink vain sinnepäin matkustaville...

Oman hauskuutensa lomaani toi kauneushoitola. Varasin pedikyyrin illalle ja olipas ihanaa mennä jalkahoitoon illan päätteeksi. Hoitolan henkilökunta ei englantia puhunut, joten jutustelumme jäi hyvin yleiselle tasolle. Mutta kokemuksena erittäin mukava: ensimmäiseksi henkilökunta kokoontui ihastelemaan silmiäni; miten voivatkaan olla noin siniset. Ihana hoitaja, joka hoisi jalkojani, silmäili aina kasvojani ja hihitteli hämmentyneenä toistaen "belle, belle". Ok, imartelevaa, mutta 15 minuutin jälkeen siitä alkoi tulla vähän hämmentävää. "Anteeksi, voisimmeko keskustella jostain muusta."

Kun pääsimme itse asiaan, eli jalkoihin ja niiden hoitamiseen ja hierontaan, alkoi uusi ihmettely (jalkani ovat kokoa 35 ja erittäin kapeat). "Oh, so beautiful baby feet." Siinä taas ihastunut porukka huokailee ympärilläni. Jopa kuntosalin valvojamiehetkin hätistettiin paikalle katsomaan vaaleita kinttujani. Puhe muuttuu innostuneeksi arabiaksi ja kaikki huudahtavat jotain tuijottaen kalvakoita polkuanturoitani. Täytyy sanoa, että olin hiukan kiusaantunut siinä vaiheessa. Kun vihdoin muut malttavat puoliringistä lähteä, niin hoitajan henkäily jatkuu ja jalkojani zoomaillaan. Hoitaja oli kyllä oikein, oikein herttainen, 23-vuotias tyttönen, joka asuu Tangerissa sinkkuna. Sanoi, että hänellä on eurooppalainen mentaliteetti, eikä marokkolaiset miehet oikein tiedä miten haluavat elää. Globaali on ongelma.

Hoidon, ja kaiken hypetyksen, (ja hoitajan kanssa vaihdettujen poskisuudelmien) jälkeen olikin ihana tepastella sandaaleissa viimeisen illan illalliselle.

Kylmä keskiviikko, sadetta ja harmaata... Mihin meni kesä?!?

Miten voikin niin kaunis ja ihana kevät (kesä) kadota täysin jäljettömiin. Melkein kahden viikon lämpöisen paistattelun jälkeen täällä ollaankin sitten värjötelty kylmissään, kun lämpötila tippuivat yhtäkkiä +28 asteesta yhdeksään asteeseen. Voi apua! Ei auttanut kuin hivuttaa kesäkenkälaatikko takaisin ylähyllylle ja kaivaa saappaat ja melkein käsineetkin esiin. Tällä viikolla seuraksi harmaudelle on saatu vielä sadettakin.

No, ajatuksena oli tietenkin, ettei mitään hätää, sillä helatorstaina olisi vuorossa pitkä viikonloppu Marokossa. Ja mitä toukokuiselta Marokolta odotetaan? -Lämpöä (kuumuutta), löhöilyä, rantaa... Mutta ei tämä suunnitelma nyt ikävä kyllä niin mennyt. Matkapaikka valikoitui niin, että kaupunki on pieni, eikä tarvitse tehdä paljoa turismia. Näin ollen voisi viettää aikaa ihan leväten uima-altaalla hyvä kirja seurana. Tämä hetkiset sääennusteet ovat -15 nurkilla, epävakaista, joka ukkoskuuroja. Ei kyllä paljoakaan jaksa enää repiä huumoria tilanteesta. Ja, juuri kun katsoi masentavinta säätiedotuksta aikoihin, täytyi alkaa tarkkailla myös tuhkia taivaalla. Eilen nimittäin Marokon kaikki lentokentät olivat suljettuina. Joten, jännitysmomenttia tässä riittää ihan liikaa. Taidan kuitenkin pakata laukkuun muutakin kuin bikineitä. Voi pahus.

Pitäkäähän peukkuja, että yleensäkin pääsen matkaan!

Kurittomat kakarat- vai ajattelemattomat aikuiset. Karmaiseva yhtälö.

Voi ei, harva asia saa sappeni kiehumaan samalla tavalla kuin huonostikäyttäytyvät kakarat. Tai oikeastihan vika on aikuisissa, jotka antavat lapsiensa tehdä mitä sattuu, eivätkä jaksa katsoa mitään käytöstapoja. Tai tuovat lapsensa ihan liian myöhään jonnekin, niin että toiset sitten nälkäisenä ja väsyneinä kiukuttelevat ja mekastavat. 

Itse en ole niin ehdoton, ettei lapsia saisi ottaa mukaan kahviloihin jne. Olen tavannut paljon ihastuttavia lapsia, jotka istuvat paikoillaan ja hymyilevät,  äiti kun on tajunnut ottaa piirustuskirjan tms. mukaan. Tai aikuiset kieltävät lapsia pörräämässä ympäriinsä ja hakkaamassa ties mitä tuolia.

Pari päivää sitten minulla kyllä kiehui pahasti. Että teki mieli kiukutella ja sättiä vanhempia, mutta ikävä kyllä minulla on edelleenkin kielimuuri ja tällaiset asiat ovat AINA tulenarkoja vanhemmille. He käyttäytyvät piikikkäästi puolustaen, ettei heidän lapsissaan ole mitään vikaa, eikä kyllä heissä itsessäänkään. Mutta tapaukseen numero yksi. Olin tavaratalossa, jossa nainen kulki kahden poikansa kanssa. Toinen pojista tiputti karkkiaskin ja jonkin muun paperin keskelle käytävää. Äiti pysähtyi katsomaan, että mitä tippui ja jatkoi sitten matkaansa täysin kylmänrauhallisesti. Minä katsoin suu ammottaen, että näin voi käydä! Siis, että roskia saa heitellä ympäriinsä ihan miten sattuu. Ja ennen kaikkea, tavarataloa saa roskata ihan miten tykkää, ilmeisesti, sillä mammasta se oli hyvin luonnollista. Siinä vaiheessa minulla jo vähän kiehahti, sillä ärsyynnyn monesti ihmisten ajattelemattomuutta ja hyvin käytöstapojen puutetta.

Huristelin sitten parit muut kaupat läpi ja ajattelin istahtaa terassille juomaan limpparin, kun aurinkokin niin kauniisti paistoi (keskellä päivää, keskellä viikkoa). Koska iso terassi oli iso ja tyhjä, parkkeerasin pyöräni terassin kylkeen, niin että näen sen koko ajan. No, olin ennättänyt kanssapaistattelijoiden kanssa nauttia ihanasta rauhallisesta lukuhetkestä tunnin verran, kun paikalle saapui perhe. Mukana oli kaksi lasta, vanhemmat ja ilmeisesti mummi. Ensiksi he istuivat toisella kulmalla, mutta jostain käsittämättömästä syystä heidän piti sittenkin tunkea siihen pyöräni viereen istumaan. Kohotin jo vähän kulmia, mutta sitten ajattelin, ettei pyöräni nyt ketään pitäisi siinä kiusata. Mutta katsos kummaa, heidän täytyi vielä tehdä yksi siirto, niin, että pääsivät pyöräni viereen. Jäin tarkkailemaan tilannetta, sillä on kai oma vika, jos melkein tyhjällä terassilla haluaa istua juuri siinä, missä on ahtainta.

No, lukurauha oli ainakin hyvin pitkälle menetetty. Lapset olivat saaneet uudet lelut, jotkin muoviset ukkelihahmot. Niiden muovikääreet tietekin ripoteltiin ympäri terassia, eikä vanhemmilla ollut ainakaan minun nähden mitään kiirettä niitä sieltä korjailla talteen. Sitten alkoi se pahin osuus. Terassilla olevat pöydät ovat nimittäin metallia ja ah, lapsista oli niin mahdottoman mukavaa paukuttaa niitä pöytiä. Tämä paukuttaminen jatkui ja jatkui, ihmiset ympärillä huokailivat. Ja mitä tekivät vanhemmat? Tietenkin jatkoivat tyynesti jutustelua. Minusta on kauheata, ettei ihmiset ovat huomioon toisia, kun tuovat lapsensa terassille. Tottakai lapset ovat lapsia, mutta täytyisi heillekin laittaa jotain rajoja. Leikkipaikoissa saa huutaa ja mekastaa, baarin terassilla ei mielestäni saa paukuttaa ihmisille päänsärkyä.

Jonkin ajan päästä huomasin, että kappas, pyöräni on omaksuttu mukavaksi leikkivälineeksi. Jopo-parkani pinnoista roikkui action miehiä, jolloin minun oli pakko pyyhältää paikalle, ennenkuin pinna kilahtaa pyörästä tai minusta. Sanoin vanhemmille pahoitellen: "Anteeksi, siirrän pyörääni, ettei se tuki teidän väyläänne tässä". Omahyväisiä katseita. Kukaan heistä ei vaivautunut sanomaan lapsille, että lelut irti pyörästä ennenkuin pyysin tätä. Siirsin pyörääni ja palasin paikalle. Huomasin, että jahas, rakkaat lapset siirtyivät pyöräni perässä ja leikki aina vaan jatkui. Tällöin minun täytyi mennä sanomaan vanhemille, että "Sanokaa kakaroillenne ...."  Ei, pyysin edelleen ystävällisesti: "Voisitteko kertoa heille, ettei pyörä ole mikään leikkakalu?". Tästä vanhemmat tuhahtelivat ja hyvä kun saivat sanottua. Minua hermostutti äärettömästi ne ylimieliset katseet ja palasin paikalleni mielenosoituksellisesti mutisten minäkin. Paukuttaminen ei loppunut ja actionmanit lähentelivät pyörääni siihen malliin, että katsoin pian paremmaksi polkaista vähän väljemmille vesille- ainakin lapsivapaille vesille. Mutta on myönnettävä, että mielessäni huusin naama punaisena näille ärsyttävääkin ärsyttäville, asennevammaisille aikuisille! Kiukuttavaa!

Onkin ihan turha miettiä, että voi voi, millaisia nykyajan lapset ovat. Kyllä se on ihan täysin sitä, että millaiset nykyajan vanhemmat ovat. En ole mikään lapsivihaaja, mutta kyllä se on totta, että jos maksan teekupposesta kolme euroa ja leivoksesta 7 euroa, niin kyllä minä haluan ne nauttia hiljaisuudesssa. Eiköhän ne lapsipaikat ole erikseen, jos perhe ei osaa käyttäytyä! Itsekin tykkään viedä veljenlapsiani eri paikkoihin, mutta aikuisten paikoissa vaaditaankin käyttäytymistapoja- jotka he kyllä osaavat.

HYVÄÄ VAPPUA!!!

Huh, melkoista menoa ollut taas tämä elämä... Ei ehdi kuin päivittelemään.

Tämän viikon olenkin nyt sitten nauttinut täysin kesäisestä säästä, vehreästä luonnosta, luonnon eläimistä...

Jo viikon ajan on meitä hellitty epäbelgiamaisella säällä. Mutta ei se mitään, yli +22 lämpötila on oikein mukavaa. Sunnuntain +26 astetta oli mahtava, mutta tänään laitetta astetta paremmaksi:

Niin kauan kuin minä muistan, Laihialla on voinut katsella lämpötilaa "apteekin mittarista". Niinpä tuntuu hyvältä, että täälläkin ihan kulman takana on apteekin mittari, joka hellii tällaisilla asteluvuilla.

Tässä vähän kuvia ihanasta vihreästä luonnosta:

Seurasin tätä äiti-lapsi-paria puistossa. Pikkuinen ui sen kun kerkesi, joka suuntaan, ja äiti tuli kärsivällisesti perässä. Lopuksi kyllä alkoi sellainen kvaatattaminen, ettei tainnut sorsaäidinkään hermot loputtomiin kestää...

Oikein ihanaa vappua kaikille blogin lukijoille!!! Juhlikaahan tyylikkäästi!

(Minä lähden Merimieskirkolle simalle ja munkille. Nam.)

Ei oo latin latia...

On ilahduttavaa nähdä uusien reittien tuovan kaivattua kilpailua ja piristettä Suomen taivaalle. Blue1 aloitti suorat lennot Berliiniin ja Brysseliin, ja vieläpä hyväksyttävällä hinnoilla. AirBaltic on tullut vahvasti Suomen markkinoille unohtamatta maakuntien lentokenttiä. Ja täytyy sanoa, että vaasalaisten näkökulmasta ainakin tämä on otettu iloisesti vastaan. Onhan se suuri plussa, että saa lentää kotilentokentältään Euroopan suuriin kaupunkeihin vain yhdellä vaihdolla- ja nimenomaan mukiinmenevillä hinnoilla.

Teimme pääsiäismatkan juhlistaessamme Vaasan alueen uusinta lentoreittiä Riikaan. Tai no, melkein pääsiäismatkan, sillä matkaan lähdimme toisena pääsiäispäivänä. Matkaseurueella ei ollut paljonkaan tietoa matkakohteesta etukäteen ja usein puheissamme matkasimmekin naapurimaa Liettuaan. Sekoilu meni jo niin pitkälle, että kirjastosta oli kotiutunut Vilna-opas ja rahanvaihtotiskillä piti noudattaa erityistä tarkkuutta. Oli siis syytäkin lähteä tutustumaan paikan päälle tarkemmin!

Kun pääsimme kaupunkiin, olimme pöllähtäneitä turisteita, jotka hyppäsivät bussista ulos Stockmannin edessä. Niin, olihan siinä myös Finnkino, Seppälä ja Nordea. Vielä aamu-unisen matkaajan piti hieraista silmiä hörppiessään aamupalateetä ja ruisleipää Fazerin kahvilassa. Siis, eikös meidän pitänyt olla ulkomailla? Suomalaiset investoinnit hyppivät silmille päällimmäisenä, kun ohitimme Iskua, Sotkaa, Askoa sun muuta. No, nyt oli kyllä aika sukeltaa syvemmälle kaupunkiin.

Ensimmäinen päivämme oli ihanan aurinkoinen ja talvitakkia sai kovastikin kiskoa auki. Minä kun sen olin Brysselissä joutunut jo uudelleen kaivamaan kaapin kätköistä Suomen reissua varten ja sadattelin, että nyt se kevättakki olisi paikallaan. No, nämä sadattelut olivat todella turhia,sillä kaksi seuraavaa päivää kuljin kaikki pakatut vaatteet päällä paksun villahuivin kera, sillä sää kävi erittäin sumuiseksi ja kylmäksi. Emme olisi olleet ollenkaan yllättyneitä, jos taivaalta olisi alkanut sataa räntää, mutta ei sentään onneksi. Sadettakaan emme saaneet niskaamme, joten kylmyyden kanssa nyt muuten pärjäili.

Riikan vanha kaupunki muodostaa tietenkin turistisen keskustan, sillä suurin osa nähtävyyksistä on vanhan kaupungin alueella. Ihanat hansatalot, hauskat yksityiskohdat ja lukuisat kirkot ovat ominaisinta Riikalle. Korkoja kannattaa välttää, ainakin kapeita, koska melkein koko kaupunki on mukulakivinen. Tästä paikalliset ei tietenkään välitä, vaan korot ovat todella korkeita. No, kyllä niitä hassuja kävelytyylejäkin tuli bongattua monenmoisia.

Koska ei ollut turismin sesonkiaika, pääsimme kävelemään vaivattomasti ja oikeastaan jonottamatta joka paikkaan. Ei sinällään, että olisimme museoihin kovastikaan innostuneet, sillä päätimme ottaa rennosti ja tutustua kaupunkiin kahviloiden ja kävelyn muodossa. Kuvauskohteita oli tässä viehättävässä pikkukaupungissa paljon, harmitti vain, että päivän harmaus teki kuvista vähän valjuja.

Suurimmat nähtävyydet Riikassa ovat kaupunkia vahtivat kirkot torneineen: Jaakobinkirkko, Pyhän Johanneksen kirkko, Pietarin kirkko, Tuomiokirkko, Ortodoksinen kirkko... Ortodoksinen kirkko toimi neuvotostoaikana planetaariona ja täytyy sanoa, että oli aika eriskummallinen nytkin. Siellä nimittäin ylhäällä, alttarin molemmin puolin, paloi teksti neonpunaisin valoin varustettuna. Tuli outo tunne nähdä kirkossa kaiken ”vanhan ja mystisen” keskellä sellaista. En pitänyt, mutta ei kyllä pitänyt sotilaskaan, että yritin ottaa tästä hirvityksestä kuvia. Kirkko itsessään oli kyllä kaunis ja massiivisen oloinen laitos.

Vanhakaupunki on tietenkin kaunis ja siellä kannattaa vain kävellä ympäriinsä unohtaen kartan taskun pohjalle. Lisäksi alue on niin pieni, että pienet kadut tulevat nopeasti tutuiksi. Neuvostoaikaiset kauppahallimakasiinit ovat edelleen kovassa käytössä, kun paikalliset noutavat ruokatavaransa sieltä.Vapauden muistomerkki kohoaa kaupungin keskellä. Vielä tänä päivänäkin muistomerkille tuodaan päivittäin tuoreita kukkia ja siellä on kaksi sotilasta (ja kaksi poliisia) vartiossa. Osuimme onnekkaasti vahdinvaihtoaikaan paikalle. Mahtipontinen tyyli niillä oli ja äidissä ja minussa heidän marssimistekniikkansa aiheutti jokseenkin hilpeyttä. Vai mitä pidätte tästä nilkan ojennuksesta:

 Riikan oopperatalo on kaunis ja ennenkaikkea kauniilla paikalla joen rannalla. Jugend- ja Art Nouveau-rakennukset ovat kauniita ja täynnä yksityiskohtia. Ennnen kaikkea kaupunki on täynnä tarinoita, jokaisella rakennuksella omansa. Hauskoista yksityiskohdista voidaan ottaa esimerkkinä tämä kissatalo, jonka kissat pyllistelivät Kilta-talolle päin, kun niiden omistajaa ei huolittu jäseneksi. Myöhemmin isäntä sai jäsenyyden ja kissat käänsivät säädyllisesti viiksensä Kilta-talon suuntaan.

Jos matkustaa Riikaan, kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa naapurikaupunkin Jurmalaan. Jurmalassa löytää hiekkarantaa Itämeren rannalta 35 kilometrin verran. Tämä kaupunki on kapeaakin kapeampi, mutta sitäkin viehättävämpi. Neuvostoaikoina se toimi monen moskovalaisen lomakohteena. Jurmala on täynnä erittäin viehättäviä huviloita, joissa jokaisessa on koristeellisuutta vaikka muille jakaa. Ihania pitsihuviloita torneineen, linnamaisia rakennuksia, viehättäviä villoja puutarhoineen, kaikki kivenheiton matkan päästä rannasta. Ikävä kyllä neuvostoaikaisuus pilkistää aina välillä esiin rumina harmaina laatikkoina. Täältä voi löytää neuvostoaikaiset lepokodit valtion virkamiehille, taiteilijoille ja kosmonauteille. Ja kyseessä ei ole pikkuhuviloita, vaan valtavia bunkkereita, joissa on varmasti satoja huoneita. Mikäs siinä on ollut lomaillessa...

Baltian Pariisi, tämä vertaus tuli mieleen, kun äitini tokaisi kaupungin muistuttavan jotenkin Pariisia, oli kaunis ja söpö. Ikävä kyllä me emme saaneet nauttia siitä vehreyden keskellä, mutta mielikuvituksen voimin näimme sen viehättävyyden koleanakin päivänä. Matka oli ihanan rentouttava sekoitus turismia, lomailua, hemmottelua (mm. Käsi- ja jalkahoitojen muodossa) sekä syöpöttelyä. Silti, vinkkinä voin sanoa, että kolme päivää riittää Riikassa vallan mainiosti. Eli, kannattaa alkaa varaamaan viikonloppureissua tähän hansakaupunkiin!

Lazy like Sunday Morning... Tai koko päivä...

Tämä sunnuntai hipoi täydellisyyttä, kevätpäivän täydellisyyttä siis. Aurinko tervehti heti aamusta, jolloin oli ihana ottaa kirja käteen, avata ikkuna ja kuunnella lintujen konserttia. Aamupalan ja uutispläjäyksen jälkeen olikin ihana siirtyä kävelylle. Mittari näytti tällaista lukemaa:

Lounaan jälkeen siirryin ystävän kanssa viettämään päivää puistoon ja kävelemään ympäriinsä. Että huomasi puistossa kuinka ihmiset nauttivat! Vaikka se oli ihmisiä täynnä, hiljaisuus oli ihanaa. Näkyi kirmailevia lapsia, uivia koiria ja vanhuksia keppiensä kanssa. Koko perheen ulkoilusää siis! Ja no, tässä vähän keväistä tuntumaa, vihreältä alkaa näyttää:

Puiston jälkeen oli sunnuntaisen taidepläjäyksen vuoro... Yritän mahdollisimman usein päästä johonkin näyttelyyn, tapahtumaan tai museoon sunnuntaisin. Tällä kertaa se oli Frida Kahlon taidenäyttely, jossa esillä oli 26 teosta. Olen aina pitänyt Kahlon teoksista. Jotenkin niistä voi aistia taiteilijan tuskan ja no, ovathan ne todella pysäyttäviä. Värien, kukkien ja kasvien käyttö maalauksissa on mielestäni todella kaunista. Lempimaalauksiani ovat taitelijan omakuvat.

Päivän päätteeksi ei voinut olla vielä kävelemättä ympäriinsä ja nauttia päivästä mm. pirtelöä siemaillen. Kyllä se kesä vain on odotettu! Huomaakin kyllä, kun ensimmäiset lämpimät ilmat tulee, ihmisiä on tuplaten liikkeellä, kaduilla kuulee musiikkia ja näkee heti iloisempia värejä. Meidän kadulla esimerkiksi illallista väritti naapurin saksofonisti, joka soitteli sunnuntaisointuja. Täydellistä!

Sairas, sairaampi, kuollut

Nyt on lomailut lomailtu ja ollaan takaisin Brysselissä. Tosin kotiinpaluukaan ei sujunut ihan ongelmitta, sillä imuroin itseeni, yllättäen, taudin ja ylipäätään lentämistäkin sai arpoa.

Olen yrittänyt summata lomaa päässsäni, mutta kahteen viikkoon sopii niin paljon touhua ja tekemistä, etten ole oikein vielä ehtinyt kaikkea sulattamaan. Maaliskuun loppu ja Suomeen saapuminen kun tuntuvat jo niin kovin kaukaisilta! Kaikin puolin olen kuitenkin onnellinen ja tyytyväinen, että ehdin tehdä paljon, vaikka tietenkin paljon jäi tekemättömiä juttuja, eikä aikaa chillailuun jäänytkään siinä määrin kuin aina etukäteen ajattelee.

Ehdin kuitenkin Tampereellekin tapaamaan rakkaita ystäviäni. Tämähän ei alunperin kuulunut laisinkaan suunnitelmiin, mutta kun puhelinsoitto kertoi, että minulla olisi mahdollista nähdä koko 14 hengen jengi yhtäaikaa, niin kuinka siitä olisi millään voinut kieltäytyä!? Löysin siis itseni junasta köröttelemästä kohti Pirkanmaata. Ja ihanaa oli! Kävimme porukalla syömässä (hyvä, että ystäväpiiri on niin suuri, sillä lähimpien ystävien ollessa paikalla meitä on silti niin monta, että meille varattiin oma kabinetti) ja jatkoimme siitä iltaa karaoken ja tanssimisen merkeissä. Seuraavana päivänä meno jatkui syöpöttelyllä, hyvillä(?) jutuilla ja aurinkoisella terassikauden avauksella. Ja vielä ehdin ennen junaan hyppäämistä tavata rakkaan Helsingin asukki-ystävän, joka tuli pääsiäistä viettelemään Tampereelle.

Pääsiäinen sujui pikkunoitien kera ja juhlistaen tädin syntymäpäiviä. Mutta täytyy todeta, että pääsiäismunia en syönyt ja mämmiä vain maistoin. Tädin tekemää pashaa piti sitten vähän maiskutella enemmän!

Välillä reissasin Baltiaan (siitä tulossa enemmän) vanhempien kanssa, ja sitten taas loman jatkaminen lakeuksilla. Suomen aurinkoisimpaan kaupunkiin ehdin tehdä vain hakuammuntareissuja, tehokkaita täsmäiskuja, joita täytyy aina suorittaa, kun kotona käy. (Ihmettelin jo kovasti miten saan esim. ruisleipää mukaani, kun kaupoissakaan ei ole leipää. Ihmeellistä tuo Suomen touhu! Joojoo.)

Olin ajoittanut lomani alkuperäisesti sillä tavalla, että pääsen osallistumaan veljentyttären syntymäpäiväjuhlille, jotka ovat päivänsankarille itselleen kovin tärkeät. Etätätinä sitä haluaa kovasti osallistua edes tällaista merkkipäivien viettoon, kun ei ikävä kyllä ole mahdollisuutta niin jokapäiväiseen vierailuun. No, kuinkas sitten kävikään! Ennen synttärijuhlia, loman toiseksi viimeisenä yönä löysin itseni kovastikin ihailemassa kylpyhuoneen kaakelointia ja vessanpytyn anatomiaa. Kyllä, norovirus oli löytänyt minut. Yö sujuikin yökkäilessä ja kun siihen nousi vielä korkea kuume, oli taattua, että kakkujuhlat jäävät väliin ja alkoi seuraavan päivän lennotkin tuntua mahdottomalta! Tauti oli melkoisen raju ja kauan piti maata ihan liikkumatta ja keskittyä vain hengittelemiseen.

Onnekasta kyllä, toivuin sen verran, että vapisevin jaloin, hikeä otsalle pukaten ja oksennuspussia istuintaskusta hapuillen sain jotenkuten pakattua laukkuni ja hypättyä siiville. Ja kauhulla odottelin tilannekatsauksia, kun yhä useampi sukulainen kaatui sängyn omaksi. Ja no, ei se oma olokaan kyllä siitä matkustamisesta parantunut yhtään.

Täytyy sanoa, että on tuo Suomi eksoottinen maa, kun siellä heti saa tällaisen turistitaudin! No, vitsi vain. Mutta ärhäkkä tauti se oli, sillä tämän "talvisen taudin" lisäkseni niin moni sai. Ei olisi minusta hoitajaksi, tuli jälleen huomattua. Olin nimittäin hoitamassa isovanhempiani, joilla tämä tauti oli ja hetihän sen itselleni imuroin. Kuinkas muutenkaan...

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!

Juhlapyhien tuntu syntyy monesti niistä perinteistä ja traditioista, joita toistamme vuodesta toiseen. Monesti, kun lapset muuttavat pois kotoa, jatkavat he näitä kotona opittuja perinteitä, kenties omilla mausteilla sipaistuna. Perinteet, maut ja tuoksut tuovat turvaa, jatkuvuutta. Lisäksi ne tuovat juhlan tunnun.

Pääsiäisen traditioihin kuuluu ehdottomasti rairuoho, äidin keittiö, joka kokee oranssisen vallankumouksen, pienet pääsiäisnoidat eli trullit sekä pajunkissat. Asiat muuttuvat konkreettisemmiksi, kun saa tehdä itse käsillään. Niinpä tartuimme toimeen pikkuisten veljenlasten ja mamman kanssa. Meillä oli vino pino kananmunankuoria, kun tartuimme pensseleihimme. Onneksi olikin, sillä pikkuiset olivatkin oikein tehtailijoita! Ja täytyy myöntää, että kyllä siinä vähän vanhempikin taitelija innostui!

Työvälineinä meillä oli vesivärit ja kyllä niistä montaa väriä tulikin! Huomasi nopeasti kuka oli tehnyt mitäkin munia: yksi pino oli vaaleanpunaista, yksi sinistä, yksi selvästi pienenpienen taitelijan abstrakti näkemys, mummin munat olivat vahvan oranssisia ja keltaisia ja omani olivat koristeellisia- ja ehkä vähän hillitympiä.

Lisäksi meillä oli kauniita "timantteja", joilla loihdille munille loppusilauksen. Toisilla liimaa kului vähän enemmän, toisilla vähemmän...

Lopputulos oli erittäin pääsiäismäinen ja askartelijat olivat itsekin ihastuksissaan. Kyllä näillä tekeleillä kehtaa ottaa vastaan pääsiäisen! Ei muutakuin seuraavaksi koristelemaan virpomisoksia (Pohjanmaalla kun virvotaan [eli trullitellaan] vasta tänä sunnuntaina)! Niin, ja sitten on ovenpielen pääsiäispuu, johon mamma sai idean pääsiäisen alla tehdystä Berliinin matkasta. Voih, ihanaa!

IHANAA PÄÄSIÄISTÄ blogin lukijoille! Muistakaahan nauttia pyhistä, syödä hyvin, mutta muistaa myös ulkoilun ja raittiin ilman tärkeys!

Ilmalaivojen satamassa

Odottaminen, odottaminen ja odottaminen. Se kuuluu matkaajan arkeen. Mutta kun ei matkusta "liian usein", niin matkustamisesta ja lentokentän tunnelmasta jaksaa nauttia. Kai se on se rentouttava tunne, kun ei tarvitse selailla kokouspapereita läpi, skannailla sähköposteja ja miettiä aikatauluja.

Itse siis matkasin Suomeen pääsiäisen viettoon. Luppoaikaa kuluttelin Helsinki-Vantaalla ennen kotimaan jatkolentoa. Oli kiva katsella ihmisvilinää, nauttia teekkua ja ruisleipää ja surffailla. Helsinki-Vantaan kentälle suuri kiitos, että internet on pidetty maksuttomana. Pieni palvelu, josta saa hyvän mielen, kun ei tarvitse alkaa etsiä pistettä surffailuajan ostoon.

On aina jotenkin hassua tulla pitkästä aikaa Suomeen ja kuulla suomea puhuttavan joka puolelta. Ja mitä juttuja! Mm. naisten wc:ssä teki mieli köhäistä ja kertoa olevansa suomalainen, ennenkuin juttu menee niin nololle tasolle, että kertoja nolaa itsensä täysin. Kunnes muistin, että niin, Suomessahan ollaan, ja juttu on vapaasti toisten korville. Apua- on se rentouttavaa, kun ei tarvitse kuunnella kaikkia typeriä juttuja perunanpesuharjasta pakkausdilemmiin ja matkatauteihin, vaan mieli blokkaa suurimman osan kuullusta puheesta automaattisesti. (Mikä kyllä tapahtuu Suomessakin muutamien päivien jälkeen.)

Minä tunsin kentällä odottaessani loman alkavan. Kirjoittelin omia juttujani ja join hyvää teetä. Katsoin ihmisten kiirettä ja huomasin, että minulla ei ole kiire minnekään. Olin onnellinen siinä ja nyt. Loma alkakoon!

Uusiokäyttöä mielikuvituksella

Uusiokäyttö ja kierrätys ovat jo pitkään olleet hallitsevia trendejä. Kaikkea tulee ja pitää kierrättää. Ajat muuttuvat ja tavarat ja välineet vihitään käyttöön toisessa muodossa kuin mihin ne alunperin oli suunniteltu. Tai sitten, mikä tietenkin aina parempi, jatkavat saman tarpeen tyydytyksessä kuin aiemmin, ns. retrona. :) (Tai siis erohan on se, että mikä on oikeasti vanhaa, on vintagea. Uudet esineet ja vaatteet, jotka muistuttavat vanhoja, ovat retroa.)

Uusiokäyttö koskee myös rakennuksia. Vanhat rakennukset ovatkin tällä hetkellä suosittuja: vanhoja majakkoja ja tehdasrakennuksia muunnellaan ihastuttaviksi ja persoonallisiksi kodeiksi, viljamakasiinit ja vankilat muutetaan söpöiksi pikkuputiikkien ostoskeskuksiksi jne. Varsinkin vanhat tehtaat ovat suosittuja, sillä niihin saa helposti rakennettua kauniita loft-asuntoja suurien ikkunoiden kera. Joka paikassa törmää uusiokäyttöön otettuihin asioihin.

Monet maat, varsinkin katoliset, ovat täynnä pikkuisia kirkkoja. Kun ihmisten meno on maallistunut, on monet pienet kirkot suljettu ja jätetty tyhjilleen. No, nyt olen törmännyt uusiokäyttöön tässäkin asiassa. Kuulin, että Hollannissa vanhoista kirkoista on tehty pyörävarastoja ja luin artikkelin, jossa kirkon sisään oli rakennettu asuntoja. Ja mikäs siinä, olo tuntuu varmasti turvalliselta ja katto kohoaa kohti taivaita. Yksi ystäväni jo innostui, että miten hienoa, kun voi joka päivä astella kirkon käytävää. Mjoo...

Uusinta tavattua Brysselissä: Martini-baari vanhassa kirkossa. Eli vanha kirkko on muuntautunut luksus-yökerhoksi, jossa screenillä pyörivät musiikkivideot, shamppanja-lasit kilisevät kattokruunun kanssa kilpaa ja discovalot suihkivat kohti kattoa. Redbull vodkalla antaa siivet. Kokemuksena Martini-baari ei ollut taivaallinen, mutta kyllä siellä kelpasi pyöriä. Lehtereillä pystyi siemailla drinkkiä ja tarkastella musiikin tahdissa notkuvaa väkeä alhaalla. Välillä tosin tuli jotenkin spookymainen olo, kuinkahan moni kirkon entisistä päämiehiestä kääntyilee haudassaan? (Kenties Beyoncéen tahtiin?)