Sateenvarjojen kaupunki- usein myös varjoparkojen viimeinen palveluskohde

No, nyt se syksy sitten saapui rytinällä Brysseliin. Vielä viikonloppuna saimme nauttia ihanasta auringosta ja +15 asteen lämpötiloista. Minä iloitsin erityisesti, niin että vietin sunnuntaina ulkosalla koko päivän! Ihanaa, kuin Suomessa syyskuussa!

Maanantai alkoikin sitten kaatosateilla. Alkoi olemaan sellainen olo, että on vankina sisällä, sillä tasainen kaatosade ei väistynyt koko päivänä. Puhuri pyöri ja väijyi kadulla tallaajia. Itse olin ihan tyytyväinen, ettei tarvinnut nenäänsä ulos laittaa. Kaivoin talvitakinkin tiistaina esiin, sillä lämpötilat ja tuuli kävivät kiinni luihin ja ytimiin. Lapaset ja talvitakki ovatkin olleet hyvä yhdistelmä tällä viikolla.

Muistutan kuitenkin kaikkia, että ollaan varovaisia niiden sateennvarjojen kanssa. Kadulla väistetään kiltisti muita ihmisiä ja kun sateenvarjo menee rikki, se laitetaan suosista sateenvarjojen hautausmaalle... Ettei käy kuin minulla. Heilautin sateenvarjoani, joka roikkui ranteestani, ja kävi niin, että sateenvarjon pää, jossa on se kangasosa, lensi kaaressa yli viiden metrin päädän. Kiitin onneani, ettei siinä kävellyt ketään, olisin varmasti pidätettynä pahoinpitelystä tällä hetkellä! Tai etten kolhinut kenenkään autoa.

Bryssel on sateenvarjojen kaupunki. Jos uloslähtiessä paistaa, se ei ole laisinkaan takuu, että puolen tunnin päästä paistaisi myös. Sateet ja ajoittaiset tuulenpuuskat ovat jopa ex-vaasalaiselle yllättäviä. Supermarketeissa, joissa valikoimat ovat hyvin suppeat, löytyy sateenvarjoja kuitenkin vaikka miten paljon. Eikä suotta! Itse muistelen aina hymyssä suin äitini vierailua Brysselissä, missä jouluisen sään sijaan myrskynsi ja riepoi. Kun kiersimme kaupungilla, tuuli riepotteli meitä ja varsinkin niitä sateenvarjoparkoja. Äitini oli erityisen epäonnekas, sillä hänellä rikkoontui tuolla reissulla kolme sateenvarjoa! Kolmannen kohdalla kävi niin, että marketin ulkopuolella tuuli repäisi sen heti irti tuista. Minä nauroin kippurassa kadulla maaten, mutta rakas äitini ei niinkään nähnyt tilanteessa mitään huvittavaa. (Minua naurattaa vieläkin, kun tapausta muistelen!)

Kuvan sateenvarjo ei liity tapaukseen, vaan on oiva esimerkki tämän viikon lohduttomasta tuiverruksesta.

Kieli solmussa. Kielenhuollolliset toimet tarpeen. Apua.

Olen aina sekoillut sanoissani selittäessäni jotain. Yleensä ”virallisesti” esittäytyessäni ja töissä kaikki sujuu erinomaisesti, mutta ystävien kanssa tarinoidessa koko elämä muuttuu välillä Aliaksen pelaamiseksi. (Ne, jotka eivät tiedä, niin Alias on sanaselityspeli.) Eräällä ystävälläni on tapana tokaista: ”Sano englanniksi!”. Ajatukseni harhailevat tuhanteen eri juttuun joita haluan selittää ystäville, samalla kun rentoudun liikaa. Siksi sanat ovat vähän hakusessa välillä. Tämä on diagnoosini, joku voi kehittää paremmankin.

Välillä luon ihan uusia sanoja, kuten tädille selittäessäni olin ”kylmäkissa”, kun oikea sana tietenkin olisi ollut vilukissa. Joskus huomaan nämä lipsukset, joskus en. Työskentelin Call Centerissä ja asiakkaan kanssa keskustellessa täytyy tietenkin olla varma, että luetellut kirjaimet tulevat oikein. Kun asiakas sitten ilmoitti viimeiseksi kirjaimeksi ”peen”, en voinut olla varma oliko kyseessä P vai B. Niinpä fiksuna sitten kysyin, että onko kyseessä ”kaksoispee”. Asiakas ei ymmärtänyt ollenkaan ja minäkin olin hetken hämilläni. Onneksi sitten pian muistin, että että sen kirjaimen nimihän onkin pehmeä bee, ei kaksoisbee!

Nyt minua on alkanut huolettaa tämä ”höpinä” enemmän. Ei yksinomaan pelosta, että joku suomalainen luulee, että näyttelen unohtaneeni äidinkieleni, mutta joskus sanat vain eivät tule mieleen. Kerran en millään muistanut mikä ”cutlery” on suomeksi ja jouduin hakea suomenkielisen vastineen sanakirjasta. Nauroinkin, etten ikinä ajatellut käyttäväni sanakirjaa näin päin!

En juurikaan käytä suomea Brysselissä asuessani. Silloin tällöin näen suomalaisia, joiden kanssa on ihana turista. Lisäksi luen suomalaisia online-lehtiä. Mutta ajatus rullaa pääasiassa englanniksi ja käytännön puhuminen on satunnaista. Kun avaan suuni ajattelematta, puhe on englanniksi. Olenkin alkanut huomata suomenkielessäni rakenteita ja sanoja, jotka ovat lainattuja suoraan englanninkielestä. Syön lihapalloja, alan tekemään asioita (alan tehdä taitaa olla oikea muoto, joka ei sekään taida täyttä suomea olla) jne. Olenkin tullut siihen tulokseen, että minun täytyy kirjoittaa enemmän suomeksi, keskittyä asiaan ja huomata nämä anglismit.

Toisaalta, välillä on tunne, ettei mikään kieli suju ja että koko kielitaito menee koko ajan huonommaksi. Kun sekoittaa ranskaa, englantia, suomea ja ruotsia, italiaakin vähän, niin pakka on välillä ihan sekaisin. Joskus tuntuu, ettei tiedä mikä se oikea sana olisi, mutta koska ne keskenään muistuttavat toisiaan, voi puhekielessä käyttää juuri sitä mitä haluaa. Kätevää.

Rakkaat ystävät ja tuttavat. Vielä minä osaan suomea erinomaisesti (saa nauraa), mutta tekin voitte antaa panoksenne mailien, kirjeiden ja korttien muodossa. Ihan vain vaikka kielenhuollollisista syistä!

Linja-autossa on tunnelmaa, linja-autolla on hauska matkustaa...

Matkustaminen on ihanaa. Joskus kuitenkin joutuu tilanteisiin, jossa pienikin matka venyy pitkäksi ja kun menettää ajantajunsa, matka tuntuu yhä pidemmältä. Toisaalta se on myös virkistävää, koska välillä minulla on tunne, että olisi kiva päästä kaupungin rajojen ulkopuolelle... Olen yleensä tarkka matkustaessani, mutta seurassa jotenkin unohdan tarkkailla minne olen menossa ja että kaikki menee niin kuin pitääkin.

No, lauantaina olimme matkalla huonekalukauppaan, jonne jo julkisen yhteyden löytäminen oli enemmän kuin vaikeaa. Lopuksi piti soittaa kyseiseen mööbelikauppaan ja kysyä miten ihmeessä teille pääsee. Saimme ohjeet ja lähdimme iloisina matkaan. Bussin kerrottiin lähtevän eräältä asemalta, Gare du Midiltä. Koska kyse oli kuitenkin suhteellisen suuresta matkakeskuksesta, meille ei kummallekaan tullut mieleen, ettei se olisi bussin päätepysäkki. Niinpä katsoessamme bussin laituria ja aikaa lähdölle ei tullut mieleenkään tarkistaa sen päämäärää. Jokainen varmasti jo hihittelee tässä vaiheessa idioottimaiselle virheellemme.

Bussi saapui, ja iloisena hyppäsimme kyytiin. Vähän ihmettelin aluksi, että miten bussi lähti hassuun suuntaan kaupunkia, mutta hautasin ajatuksen rupattelun ohessa. Jotenkin oli vain tunne, että ehkä heitämme lenkin ja sitten se unohtui kokonaan. Ihastelimme yhä harvempaan käyviä taloja ja maalaismaisemaa istuttuamme jonkin aikaa bussissa. Söpöjä poneja ja hassua maalaistaloja. Jostain kulmasta kauhukseni näin erään Brysselin katedraalin, joka valvoo kaupunkia korkealta kukkulaltaan. Silloin iski paniikki- mehän olemme ihan väärällä puolella kaupunkia (tai no, ei todellakaan enää kaupunkia!). Siinä tilanteessa ei voinut kuin nauraa... Hysteerisesti. Ei muuta kuin hyppy ulos bussista tunnin ajelun jälkeen ja asettuminen pysäkille toiselle puolelle tietä. Edelleen melkoinen kikatus päällä- oikein maailmanmatkaajat!

Aikataulua katsoessamme iski pienoinen paniikki- bussi kulkee kahden tunnin välein lauantaisin! Olimme kuitenkin onnekkaita, sillä meidän piti odottaa vain 20 minuuttia seuraavaan- auringonpaisteessa ja +14 asteen lämmössä. Ja olihan se kiva istua jossain ”maitolaiturilla” pienessä kylässä... Tuskin ikinä tulee siellä enää käytyä.

Vihdoin kun pääsimme (oikeaan!) bussiin, olikin edessä yli kahden tunnin köröttely. Kun viimein pääsimme toiselle päätepysäkille, jossa kauppa sijaitsi, tuntui kuin olisimme matkustaneet halki Euroopan. (Belgiasta käsin kun se olisi hyvinkin mahdollista.) Kauppaan päästyämme ei auttanut kuin uskoa, ettei kyseessä ole ilta vaan iltapäivä ja kauppa-aikaa hyvin jäljellä... Noh, olipahan taas seikkailua kerrakseen. Todellakin tuntui, että oli ollut päivän retkellä jossain kiertoajelulla nauttimassa! Sitä paitsi, belgialainen maalaisseutu on hyvin kaunista, tuo mieleen Britannian maaseutukuvat kivitaloineen. Suosittelen pientä kiertoajelua kaikille!

Ruokavammaisena maailmalla

Ruoka-aineallergikkona elely ei aina ole helppoa. Voi viedä vuosiakin ennen kuin tiukan tarkkailun jälkeen selviää mikä aiheuttaa elimistössä epämiellyttäviä reaktioita. Onneksi sen jälkeen yleensä helpottaa, sillä ruoka-aineita erikoisdieetteihin on hyvin saatavilla. Periaatteessa. Ainakin Pohjoismaissa.

Itse ruoka-aineallergikko ei useinkaan valita totuttuaan uuteen ruokavalioon. Veljeni on moniongelmainen tapaus ruuan suhteen ja kun hänen allergioitaan luettelee, monille nousee mieleen kysymys, että mitähän se sitten saa syödä... Mutta vuosia vietettyään vatsakipuisena, en ole kertaakaan kuullut veljeni valittavan rajoitetusta ruokavalikoimasta. Tosin sen hintavuus on tietenkin asia erikseen, mikä harmittaa kerran jos toisenkin vuoden aikana. Valittavathan ihmiset jo ”normaalinkin” ruuan hintavuudesta!

Itse olen onnekas siinä mielessä, että allergiani on rajoittunut vehnään. En ole keliaakikko, joten voin syödä muita viljoja ja useimmiten elimistöni sietää vieläpä kokojyvävehnääkin. Mutta sitten on huonompia aikoja, jolloin en voi laittaa mitään vehnäistä suuhuni, tai vatsani kipeytyy pitkäksi aikaa, saan ihottumaa ja kutittavia läiskiä. Mutta kuten sanottu, rajoitettuun ruokavalioon tottuu nopeasti, kun vain saa itsensä terveeksi. Mielestäni kanssaolijat surkuttelevat ihan turhaan surkeaa kohtaloani.

Ulkomailla ruokavammaisuus ei sitten aina olekaan niin helppoa. Jos ravintolassa sattuu ”nolaamaan” itsensä kyselemällä gluteenitonta vaihtoehtoa, yleensä se on suuri ihmetyksen aihe. Toivoton yritys. Tulee välttämättäkin ikävä suomalaisten ravintoloiden ruokalistoja, joihin on kätevästi merkitty gluteenittomat, laktoosittomat, maidottomat jne. vaihtoehdot. Täytyy vain luottaa omaan mielikuvaansa annoksen koostumuksesta ja tarjoilijan haparoiviin vastauksiin. Onneksi olen vain allergikko, en keliaakikko!

Monille ulkomaisille allergiani on ikuinen ihmetyksen aihe. ”Mitä, ei vehnälle voi oikeasti olla allerginen!” Ja sitten saman asian joutuu selittämään joka ikinen kerta uudelleen. Tällaisesta allergiasta ei ole kuultukaan ja kanssakeskustelijat räpyttävät epäuskoisina silmiään; ei noin kamalaa kohtaloa voi olla!!! Jotkut, jotka ovat matkanneet Pohjoismaissa tietävät allergiasta ja ihmettelevät miten se on pohjoisen ihmisille niin yleistä. (Niin miksikähän, onkohan tästä tehty tutkimusta...?) Tiedän myös roomalaisen, joka on koko ajan vaikeuksissa gluteenittoman ruokavalionsa kanssa pizza- ja pastavuorien keskellä. Hän ei voi, kuin me suomalaiset, marssia lähimarketin pakastealtaalle ostamaan sämpylöitä ja leipiä, vaan joutuu apteekista hakemaan ruoka-aineita ja niistä varioimaan itse alkeellisimmatkin syötävänsä.

Ruoka-aineallergisuus aiheuttaa tietenkin aina epämukavia tilanteita, kun tulee kutsutuksi kylään. Ensinnäkin kutsun saatuaani ja siitä kiitettyäni joudun heti alkaa neuvoa emäntää/isäntää siitä, mitä tarjolle voi laittaa ja mitä ei. Monesti olenkin tyytynyt huomauttamaan, että minulla on monia allergioita, ja koska pidän leipomisesta, ehdottanut, että voisin tuoda tuliaiseksi leivonnaisen. Ongelma ratkaistu! Eri asia on sitten dinnerit, joiden kanssa täytyy luovia...

Monesti ihmiset eivät tule ajatelleeksikaan missä kaikkialla esim. vehnääkin on. Tästä esimerkkinä viimeinen vierailuni hyvän ystävän luokse. Ystäväni oli poikaystävänsä kanssa kaupassa valmistelleet viikonlopun vierailuani huolella ja ottaneet huomioon vehnättömän ja mielellään hylan ruokavalioni. Ensimmäisenä iltana meitä huvitti eksoottinen piirakka, jonka pohja oli makea (gluteeniton!) ja päällinen suolainen. Joskin lohipiirakka oli hyvää näinkin, alkoi tästä jo gluteenittoman ruokavalion nälvintä (hyvään henkeen, tottakai!). Jotenkin näitä huvittavia hetkiä kuitenkin syntyi valtoimenaan.

”Otatko sä tätä?”

”-Ai niin et sää voikaan!”

”Mä syön nyt pienen välipalan, haluatko.... Ai niin!!! Miten mä en ikinä muista!”

Kaiken kruunasi viimeinen aamu: ”Syö nyt jotain ennenkuin lähdet!” Kun myönnyn jogurttiin, niin kaiken komeudeksi se on A+ terveysjogurttia, ihan minua varten ostettua. -Mutta... Terveellistä kuitua: viljalla höystettynä. :D Siihen katkesi jogurtin syönti, mutta naurua riitti senkin edestä. Kaiken huippu oli, että minua hostannut parikunta syö perinteisesti jogurttinsa ihan luonnonjogurttina, mutta olivat nyt minua varten ostaneet ”terveellisempää”. Tällaisia hauskoja tilanteita sattuu, vaikka kuinka tarkkana olisi. Vaikka ne ovat tietenkin epämiellyttäviäkin hetkiä, niin kertovat ne minulle kuitenkin, että minua on ajateltu, vaikkei valinnat ihan nappiin olisi menneetkään!

Tällä viikolla lähden ostamaan taas ison satsin pasta-aineksia BIO-kaupasta toiselta puolelta kaupunkia. 40 minuuttia yhteen suuntaan julkisilla. Mutta ainakin tiedän, että perillä odottaa isot hyllyt gluteenittomia tuotteita ja tiedän varautua isolla, isolla repulla.

Hyvää ruokahalua kaikille ja nauttikaahan sesongin tuotteita!

It's a man's man's man's world... Vai onko?

Miesten maailma. Miesten maailma on pitkään ollut kova paikka naisille. Onneksi maailma, tai siis länsimainen maailma, alkaa olla yhä tasa-arvoisempi. Pohjoismaat on hyvä paikka naisille, voisi melkeinpä käytännössä ajatella naisten sanelevan elämän menoa. ”Kaiken takana on nainen” lauloivat Matti ja Teppo ja eikös ole sanonta, että jokaisen menestyvän miehen taustalta löytyy viisas nainen. Hyvä naiset!

Tasa-arvoisuus ei silti toteudu, uutterasta työstä huolimatta, kokonaisvaltaisesti. Palkkatasa-arvo esimerkiksi? Tämä on asia, joka saa minut näkemään eniten punaista! Miten samasta työstä maksetaan vähemmän, vain siksi, että satut olemaan nainen? Tai että palkkakehityksesi tyssää vääjäämättä jossain kohtaa, vaikka teet työsi erinomaisesti, mutta johtotaso näkee naisen, ei ihmistä....

Yritysmaailmassa yhä suurin osa johtajista on miehiä. Ja eikös se ole kauppa, joka maailmaa pyörittää, eli sitten taas kuitenkin asiat ovat miesten päätettävissä! Toki yhä useammissa yritysten hallituksissa istuu naisia, mikä on hieno asia! Liikemaailmassa naisen täytyy olla kova. Nainen ei saa näyttää feminiinisyyttään tai tunteitaan. Mitä enemmän näyttää mieheltä, sen parempi. Jos on pitkä, hyvä juttu, sillä sovit paremmin jätkien joukkoon! Korkokengät? Ei, ei, ei.... Tukka nutturalle ja housupuku päälle vain. Naisten ei saa johtaa tunteella, sillä sehän johtaa vain ongelmiin. Naisten urakehitys pysähtyy kuitenkin lapsensaantiin, eikö kannattaisi sittenkin palkata mies? Nainen voi tehdä virhearviointeja, koska on tunteellinen. Aijai, sattuu! Miten monesti on, että naiset kuitenkin työskentelevät ahkerammin, näkevät asioita rivien välistä ja heillä on parempi vainu? Ja monesti he pystyvät olla inhimillisiä kaiken kylmän busineksen keskellä ja harvoin leikkivät sikarileikkejä pitkien työpäivien päätteeksi...

Mutta, mutta. Tässä kohtaa haluan sanoa, että monessa asiassa ollaan menty ihan liian pitkälle. Tasa-arvoisuus on varkain luiskahtanut feministien puolelle. Ei se ole tasa-arvoa, jos miehet ovat altavastaavina! Mielestäni naisilla on kuitenkin paljon enemmän valinnanvaraa! He saavat kunnioitusta, jos ovat kovia. He saavat olla pehmeitä, heikkojakin ja taatusti näyttää tunteensa! He saavat olla tyttömäisiä. Itse asiassa tämä kaiketi edelleen puree miehiin, kun he saavat kokea olevansa hyödyllisiä sankareita.

Tyttömäiset naiset... Aikuiset naiset pukeutumassa pinkkiin kissapaitaan, prinsessavaatteisiin. Naiset ostamassa pinkkejä, ”timantein” koristeltuja kännyköitä. Kuinka naisellista tämä oikeasti on? Hello Kittystä on tullut ikoni ja kaikki pikkutytöistä aikuisiin naisiin haluavat Hello Kitty-sarjasta jotain. Onhan se ihanaa, että näin saa tehdä, mutta eikös se ole vähän lapsellistakin! Eiköhän suurimmalla osalla kuitenkin ole ollut ihan kiva lapsuus eri leikkikalujen (esim. barbien) ja söpöjen vaatteiden kera. En ymmärrä miksi tätä aikakautta pitäisi pitkittää vielä pitkälle aikuisuuteen. Yliampuvilta kokonaisuuksilta ei voi aina välttyä...

OK, onhan se tunnustettava. Itse kyllä tykkään pinkistä, eiköhän sen jo todista blogin värimaailmakin. Minusta on mahdottoman ihanaa mennä lelukauppaan tai korukauppaan ja hypistellä kaikenmaailman pinkkejä leluja ja prinsessajuttuja. Kyllä se pinkistä pitävä pikkutyttö löytyy helposti. Joudun vielä tunnustamaan, että minulle on myös kertynyt pinkkejä juttuja, kuten kamera ja iPod. Mutta tämähän ei vielä mene mauttomuuksiin, eihän?!?! Lelukaupoissa ja prinsessaosastoilla väitän vierailevani vain, kun etsin kahdelle elämäni prinsessalle lahjoja. 2- ja 4,5-vuotiaat veljentyttäreni kun ovat pinkkiä rakastavia prinsessoja, siitä ei ole ikinä ollut epäilystäkään!

Miten oikeutettua tämä naisten ”lapsellinen” käytös on? Kuinka moni meistä katsoisi suopeasti, jos miehet intoilivat vaaleanvihreistä teknisistä laitteista, ostaisivat supermies-alusvaatteita ja kulkisivat Star Wars-valomiekan kansssa? Miten vakavasti ottaisimme miehen, jonka vaaleansinisen auton kyljessä komeilisi Hämähäkkimies?