Oodi keräilylle - homo sapiens on keräilijä...

Ihmisillä on outoja mieltymyksiä asioihin. Yhtäkkiä jokin juttu alkaa tuntua kovasti omalta ja siitä se sitten lähtee. Vaikka ihan vahingossa. Nimittäin keräilyharrastus. En usko, että kukaan aloittaa harrastusta sillä, ettei omista yhtäkään keräilykohdetta, ja päättä yksinkertaisesti alkaa keräilemään esimerkiksi lasinalusia. Ei, ei. Yleensä tämä harrastus syntyy sillä tavalla, että ostaa jotain ihan vahingossa, joko käyttö- tai koriste-esineen ja sitten toisen ja sitten kolmannen. Kunnes huomaa, että itseasiassa tykkää kovastikin näistä jutuista ja että "näitähän voisi alkaa keräilemään".

Toisen keräilijät ovat todella aktiivisia, etsivät netistä, penkovat kirppareita ja yrittävät keinolla jos toisellakin kartuttaa kokoelmaansa. Toiset ovat rennompia ja ostavat silloin, kun vastaan sattuu tulemaan jotain kivaa.

Itse en ole oikein ollut ikinä keräilijä. Olen enemmänkin yleinen hamsteri, joka laittaa asioita talteen, "jos niitä joskus sattuisi tarvitsemaan" tai "näistä voisi soveltaa jotain kivaa sitten kun on aikaa". Silloin "nuorena tyttönä" keräsin ensin lätkäkortteja (joo kyllä, NHL-kokoelmani alkoi karttua huolestuttavasti, vaikken niistä mitään ymmärtänyt). Sitten tulivat iki-ihanat Take That-yhtyeen kortit, joita keräsinkin niin kauan, että sarja oli täydellinen. Muistan vieläkin sen hetken ja paikan, josta ostin viimeisen setin, josta tuli se tarvittava kortti. Oli aikas mahtava fiilis. (Tähän meni yksi kesä, kun ystäväni kanssa pyöräiltiin useampaankin otteeseen kesälomalla R-kioskille korttien perässä.)

Toinen keräilykohde, johon minulla kyllä vieläkin on joitakin intohimoja, on teepannut. Koska olen intohimoinen teenjuoja ja rakastan iltapäivän teehetkiä, oli tietenkin nostalgista, kun tähän hetkeen oli jokin ihana tee(kku)pannu. Kun muutin kotoa, oli yksi ihanimmista ostoksista "Nooan arkki"-aiheinen teepannu, joka on minulle edelleenkin hyvin rakas. Siitä on nautittu monet teet monenlaisessa seurassa. Parhaiten tee maistui, kun mamma tuli käymään ja saimme teekutella pitkästä aikaa rauhassa jutustellen. Tai kun syysmyrsky riehui ulkona ja keitimme teet iltapalalle ja istuimme kanssa-asukin kanssa tunnelmallisesti katulyhtyjen ja tuikkujen valossa lämmintä teetä siemaillen. Ei voi olla sanomatta, etteikö siinä olisi ollut sitä jotakin!

 

Teepannuharrastukseni ei oikeastaan ikinä päässyt kunnolla valloilleen, sillä kanssa-asukki rajoitti tätä harrastusta kovasti. Hän laittoi minulle rajaksi viisi teepannua, sillä ovathan ne tilaavieviä. Ihan hyvä rajoitus siis. (Vaikka kyllä hänkin sitten syyllistyi siihen, että näimme yhdessä jonkin sievän teepannun ja kun ihastunut siihen olin, niin sain sen kuitenkin ostaa.) Kuitenkin minulle rakkaimpana säilyi aina jo edellämainittu "Nooan arkki"-pannu. Jossain vaiheessa teenjuontini siirtyi niin pro-tasolle, että sain lahjaksi Kaliforniasta (joo joo, ei tässä juodakaan mistään Valintatalon pannusta!) tilatun teenkeittimen, jossa oli kunnon haudutusfiltteri. Tämä syrjäytti perinteisiä pannuja auttamattomasti ja sen jälkeen en niitä olekaan ostanut.

Mutta nyt minulla on uusi keräilykohde! Meni hetki sen tajuamiseen, että niitä on alkanut kertyä ja että ostan jokaisesta matkakohteesta kirjanmerkin. Nyt keräämiseni on kuitenkin "virallista", joten vink vink, jos kauniita merkkejä tulee vastaan, niin minua saa lahjoa. Olen jo kartuttanut varastoani useammassa maassa. Oikeastaan tämä harrastus alkoi tarpeesta, kun lomailin viime kesänä Kreikassa. Koska mitään muuta "matkamuistoa" en sieltä sitten ostanutkaan, oli se ihan kiva muisto. Ja no, seuraavalla matkalla kävi sitten samalla tavalla. Eli olen "järki kädessä"-keräilijä: ihan jokaiseen kirjakauppaan en marssi merkkejä selailemaan, vaan niitä ostan ennemminkin matkoilta ja jos kauniin merkin satun näkemään. Ja tämä onkin mielestäni ihan kiva keräilykohde: ei vie paljoakaan tilaa.

Kirjanmerkkejä on kiva selailla, kun ottaa uuden kirjan käteen. Millaisella tuulella sitä nyt olisi, mikä sopii tähän kirjaan? Olen esteetikko, kirjan koko ja kuvitus vaikuttaa tietenkin asiaan. Nyt kaikki minun tuntevat huokaisevat: "Voi ei, pitääkö sillä olla kirjanmerkkikin sävy sävyyn?". Ei tarvitse, ei tietenkään.

Äitini on yksi intohimoisimmista keräilijöistä ja tämä näkyy kotona. Huolestuttavasti käräilykohteet ovat valloittaneet kotia huone huoneelta. Äitini kerää enkeleitä ja teema näkyy. Välillä hän itsekin huokailee, että mihin näiden kanssa joutuu, mutta sitten reissulta tullaan taas seitsemän uuden enkelin kera. Ja kauniitahan ne ovat, se on totta. Monet kerrat meillä menee muistella mistä ne on ostettu, monen enkelin ostossa kun on tarinansa takana. (Siis todellakaan tähän joukkoon ei kelpuuteta jokaista vastaantulevaa liihoittelijaa.) Minullakin on monet reissut mennyt siihen, että olen kulkenut silmät auki, etsien niin kauan, että äidille on tuliainen löytynyt. Ja aina se on sen arvoista: lahjansaaja on niin innostunut.

Kertooko  keräilykohteet sitten meistä jotain? Muuta kuin, että ihmiset, joilla on joka nurkka ja varasto täynnä Aku Ankka-hahmoja, ovat joidenkin mielestä hölmöjä? Äidistäni haluttiin tehdä lehtiartikkeli kokoelmiensa takia ja tarkasti sanelin, että varo vain, ettei sinua leimata "huuhaaksi", joka "saa enkeleistään voimaa". Hih, onneksi artikkelin kirjoittaja ymmärsi, että kyseessä on vain keräily, ei mikään hengellinen kokemus.

Minä olen jättänyt teepannukeräilyni nurkkaan. Mitä se kertoo minusta? Olenko luovuttaja? Kyllästynkö? (Vai onko minulla vain liian vähän tilaa?) Onko keräilijät suuruudenhulluja, mistä he ovat jääneet paitsi, kun tarvitsevat tällaista tiettyä materiaa? Onko keräily pakkomielle?

No, jokaisella on tähän oma mielipiteensä, minä aloitan uuden kirjan tyytyväisenä siitä, että minulla on valinnanvaraa valita mielen ja kirjan mukaan! Onnea keräilijöille kohteidensa bongailuun - oli se sitten kolikoita, sytkäreitä, tulitikkurasioita, postimerkkejä, kenkiä, simpukankuoria, julisteita, rekisterikilpiä, soppakauhoja, nukkeja, karttapalloja, sokeripurkkeja, lasieläimiä, pinssejä, lippuja, tarroja...!

Toim. huomautus vielä... Nyt jouduin teepannujen nostalgiseen maailmaan googlaillessani erilaisia pannuja. Taidanpa pitää silmät auki posliinikaupassa...

Marokon matkaaja

Paistoihan siellä Marokossa! Ainahan se pitää muistaa, että "Afrikan aurinko" on kuumempi kuin Belgian tai Suomen...

Elämäni ensimmäinen lento Ryanairilla sujui ihan leppoisasti. Emme olleet ostaneet prioritya, eli vähän sai jänskättää miten eri paikkoihin koneeseen joutuisimme. Ei siitäkään lopuksi ongelmaa tullut, eikä muutenkaan pelko käynyt mitenkään ylivoimaiseksi. Kun saavuimme Marokkoon, näytti sää ihan mukiinmenevältä. Ajellessa kohti hotellia saimme kuitenkin kamalan kuuron päällemme, niin että auto piti melkein pysäyttää. Mutta se olikin koko matkan ainut sade, ettei valittamisen aihetta.

Ensimmäinen päivä, toinen puoliksi, oli hiukan pilvisiä. Kun sitten pilvet väistyivät, kirmasin innoissani uima-altaalle. Ja voi sitä nautintoa!

Nautintoa siinä sitten olikin niin, että kun tunnin päästä tajusin tuulen olevan kova ja itseni punainen, olikin jo vähän myöhäistä. Sain siis mukavaakin mukavamman käristyneen nahan, jota sitten rasvailin loppupäivät nonstoppina. Miten amatöörimaista! Ja ne ihanan aurinkoiset loppupäivät, ne vietin lukien aurinkovarjon alla kuin mikäkin mummeli.

Tangerin kaupunki itsessään oli melkoisen pieni, eikä siellä vanhan kaupungin ja meren lisäksi ollut paljoakaan nähtävää. Tosin täytyy sanoa, että oli vähän itsessäkin vikaa, kun ei etukäteen kauheasti tullut etsittyä tietoa. Kun pyysimme karttaa hotellilta ja pyysimme vinkkejä mitä kannattaa kaupungissa nähdä, ei niitä herunut! "No, kiertäkää kaupungilla." Eivätkä kyllä muidenkaan vinkit ihan älyttömän mahtipontisia olleet.

Länsimaisia turisteja kaupungissa ei ollut oikeastaan laisinkaan. Välillä alkoi ahdistamaan, kun kiertelimme vanhan kaupungin ahtailla ja sokkeloisilla kujilla ja ihmiset hiljaisina ja tuijottavina menivät ohi. Tuli sellainen tunne, että nyt äkkiä täältä jonnekin väljemmille vesille. Myös se oli ongelmana, että kun turistipaikkoja ei ollut laisinkaan, kaikki kahvilat olivat täynnä miehiä ja jos niihin meni sisään, niin hiljaisuus laskeutui. No, sylkäisyjä päin ei tullut ja tarjoilukin pelasi, mutta silti se miesten maailmaan astuminen on aina haastavaa. Tässä kaupunki mereltä käsin:

Turistien puutteessa tietenkin törmää myös siihen, että englantia ei juurikaan puhuta. Ranskalla oli mentävä, lomallakin. Lisäksi tietenkin marokkolainen aksentti toi oman haasteensa ymmärtämiseen, mutta eipä minua ainakaan myyty (ei edes kameleista, joita näin teiden varsilla). Täytyy sanoa, että palvelu oli kyllä ihan mukavaa, ihmiset ystävällisiä, mutta siitä ei ollut ikinä varmuutta mitä pöytään loppujen lopuksi tuli... Esimerkiksi kun pyysi majoneesia ranskisten kanssa, niin pöytään tuotiin "avec plaisir" ketsuppia ja sinappia. Mutta mitäpä sitä lomalainen itseään pikkuasioilla rasittamaan.

Tangerissa ei nähty paljonkaan värikkyyttä, ei värikkäitä lipokkaita tai maustekasoja. Moskeijat olivat melko pieniä, valkoisen somia kylläkin. Yhteenkään ei kuitenkaan päässyt turistit sisään. Tässä paikallisen kuntosalin mainoskyltit (ei siis raudanväännöllä, vaan lisäravinteilla):

Yhtenä aamuna syntyi huippuajatus: hypätään laivaan ja matkataan Gibraltarille. Siinä olisi tullut yksi maa listaan matkattujen listaan ja olisihan se ollut mielenkiintoista nähdä osa Britanniaa Espanjan kyljessä. Ikävä kyllä lautta-aikataulut olivat sellaiset, että vierailu ei onnistunut. Mutta vink vink vain sinnepäin matkustaville...

Oman hauskuutensa lomaani toi kauneushoitola. Varasin pedikyyrin illalle ja olipas ihanaa mennä jalkahoitoon illan päätteeksi. Hoitolan henkilökunta ei englantia puhunut, joten jutustelumme jäi hyvin yleiselle tasolle. Mutta kokemuksena erittäin mukava: ensimmäiseksi henkilökunta kokoontui ihastelemaan silmiäni; miten voivatkaan olla noin siniset. Ihana hoitaja, joka hoisi jalkojani, silmäili aina kasvojani ja hihitteli hämmentyneenä toistaen "belle, belle". Ok, imartelevaa, mutta 15 minuutin jälkeen siitä alkoi tulla vähän hämmentävää. "Anteeksi, voisimmeko keskustella jostain muusta."

Kun pääsimme itse asiaan, eli jalkoihin ja niiden hoitamiseen ja hierontaan, alkoi uusi ihmettely (jalkani ovat kokoa 35 ja erittäin kapeat). "Oh, so beautiful baby feet." Siinä taas ihastunut porukka huokailee ympärilläni. Jopa kuntosalin valvojamiehetkin hätistettiin paikalle katsomaan vaaleita kinttujani. Puhe muuttuu innostuneeksi arabiaksi ja kaikki huudahtavat jotain tuijottaen kalvakoita polkuanturoitani. Täytyy sanoa, että olin hiukan kiusaantunut siinä vaiheessa. Kun vihdoin muut malttavat puoliringistä lähteä, niin hoitajan henkäily jatkuu ja jalkojani zoomaillaan. Hoitaja oli kyllä oikein, oikein herttainen, 23-vuotias tyttönen, joka asuu Tangerissa sinkkuna. Sanoi, että hänellä on eurooppalainen mentaliteetti, eikä marokkolaiset miehet oikein tiedä miten haluavat elää. Globaali on ongelma.

Hoidon, ja kaiken hypetyksen, (ja hoitajan kanssa vaihdettujen poskisuudelmien) jälkeen olikin ihana tepastella sandaaleissa viimeisen illan illalliselle.

Kylmä keskiviikko, sadetta ja harmaata... Mihin meni kesä?!?

Miten voikin niin kaunis ja ihana kevät (kesä) kadota täysin jäljettömiin. Melkein kahden viikon lämpöisen paistattelun jälkeen täällä ollaankin sitten värjötelty kylmissään, kun lämpötila tippuivat yhtäkkiä +28 asteesta yhdeksään asteeseen. Voi apua! Ei auttanut kuin hivuttaa kesäkenkälaatikko takaisin ylähyllylle ja kaivaa saappaat ja melkein käsineetkin esiin. Tällä viikolla seuraksi harmaudelle on saatu vielä sadettakin.

No, ajatuksena oli tietenkin, ettei mitään hätää, sillä helatorstaina olisi vuorossa pitkä viikonloppu Marokossa. Ja mitä toukokuiselta Marokolta odotetaan? -Lämpöä (kuumuutta), löhöilyä, rantaa... Mutta ei tämä suunnitelma nyt ikävä kyllä niin mennyt. Matkapaikka valikoitui niin, että kaupunki on pieni, eikä tarvitse tehdä paljoa turismia. Näin ollen voisi viettää aikaa ihan leväten uima-altaalla hyvä kirja seurana. Tämä hetkiset sääennusteet ovat -15 nurkilla, epävakaista, joka ukkoskuuroja. Ei kyllä paljoakaan jaksa enää repiä huumoria tilanteesta. Ja, juuri kun katsoi masentavinta säätiedotuksta aikoihin, täytyi alkaa tarkkailla myös tuhkia taivaalla. Eilen nimittäin Marokon kaikki lentokentät olivat suljettuina. Joten, jännitysmomenttia tässä riittää ihan liikaa. Taidan kuitenkin pakata laukkuun muutakin kuin bikineitä. Voi pahus.

Pitäkäähän peukkuja, että yleensäkin pääsen matkaan!

Kurittomat kakarat- vai ajattelemattomat aikuiset. Karmaiseva yhtälö.

Voi ei, harva asia saa sappeni kiehumaan samalla tavalla kuin huonostikäyttäytyvät kakarat. Tai oikeastihan vika on aikuisissa, jotka antavat lapsiensa tehdä mitä sattuu, eivätkä jaksa katsoa mitään käytöstapoja. Tai tuovat lapsensa ihan liian myöhään jonnekin, niin että toiset sitten nälkäisenä ja väsyneinä kiukuttelevat ja mekastavat. 

Itse en ole niin ehdoton, ettei lapsia saisi ottaa mukaan kahviloihin jne. Olen tavannut paljon ihastuttavia lapsia, jotka istuvat paikoillaan ja hymyilevät,  äiti kun on tajunnut ottaa piirustuskirjan tms. mukaan. Tai aikuiset kieltävät lapsia pörräämässä ympäriinsä ja hakkaamassa ties mitä tuolia.

Pari päivää sitten minulla kyllä kiehui pahasti. Että teki mieli kiukutella ja sättiä vanhempia, mutta ikävä kyllä minulla on edelleenkin kielimuuri ja tällaiset asiat ovat AINA tulenarkoja vanhemmille. He käyttäytyvät piikikkäästi puolustaen, ettei heidän lapsissaan ole mitään vikaa, eikä kyllä heissä itsessäänkään. Mutta tapaukseen numero yksi. Olin tavaratalossa, jossa nainen kulki kahden poikansa kanssa. Toinen pojista tiputti karkkiaskin ja jonkin muun paperin keskelle käytävää. Äiti pysähtyi katsomaan, että mitä tippui ja jatkoi sitten matkaansa täysin kylmänrauhallisesti. Minä katsoin suu ammottaen, että näin voi käydä! Siis, että roskia saa heitellä ympäriinsä ihan miten sattuu. Ja ennen kaikkea, tavarataloa saa roskata ihan miten tykkää, ilmeisesti, sillä mammasta se oli hyvin luonnollista. Siinä vaiheessa minulla jo vähän kiehahti, sillä ärsyynnyn monesti ihmisten ajattelemattomuutta ja hyvin käytöstapojen puutetta.

Huristelin sitten parit muut kaupat läpi ja ajattelin istahtaa terassille juomaan limpparin, kun aurinkokin niin kauniisti paistoi (keskellä päivää, keskellä viikkoa). Koska iso terassi oli iso ja tyhjä, parkkeerasin pyöräni terassin kylkeen, niin että näen sen koko ajan. No, olin ennättänyt kanssapaistattelijoiden kanssa nauttia ihanasta rauhallisesta lukuhetkestä tunnin verran, kun paikalle saapui perhe. Mukana oli kaksi lasta, vanhemmat ja ilmeisesti mummi. Ensiksi he istuivat toisella kulmalla, mutta jostain käsittämättömästä syystä heidän piti sittenkin tunkea siihen pyöräni viereen istumaan. Kohotin jo vähän kulmia, mutta sitten ajattelin, ettei pyöräni nyt ketään pitäisi siinä kiusata. Mutta katsos kummaa, heidän täytyi vielä tehdä yksi siirto, niin, että pääsivät pyöräni viereen. Jäin tarkkailemaan tilannetta, sillä on kai oma vika, jos melkein tyhjällä terassilla haluaa istua juuri siinä, missä on ahtainta.

No, lukurauha oli ainakin hyvin pitkälle menetetty. Lapset olivat saaneet uudet lelut, jotkin muoviset ukkelihahmot. Niiden muovikääreet tietekin ripoteltiin ympäri terassia, eikä vanhemmilla ollut ainakaan minun nähden mitään kiirettä niitä sieltä korjailla talteen. Sitten alkoi se pahin osuus. Terassilla olevat pöydät ovat nimittäin metallia ja ah, lapsista oli niin mahdottoman mukavaa paukuttaa niitä pöytiä. Tämä paukuttaminen jatkui ja jatkui, ihmiset ympärillä huokailivat. Ja mitä tekivät vanhemmat? Tietenkin jatkoivat tyynesti jutustelua. Minusta on kauheata, ettei ihmiset ovat huomioon toisia, kun tuovat lapsensa terassille. Tottakai lapset ovat lapsia, mutta täytyisi heillekin laittaa jotain rajoja. Leikkipaikoissa saa huutaa ja mekastaa, baarin terassilla ei mielestäni saa paukuttaa ihmisille päänsärkyä.

Jonkin ajan päästä huomasin, että kappas, pyöräni on omaksuttu mukavaksi leikkivälineeksi. Jopo-parkani pinnoista roikkui action miehiä, jolloin minun oli pakko pyyhältää paikalle, ennenkuin pinna kilahtaa pyörästä tai minusta. Sanoin vanhemmille pahoitellen: "Anteeksi, siirrän pyörääni, ettei se tuki teidän väyläänne tässä". Omahyväisiä katseita. Kukaan heistä ei vaivautunut sanomaan lapsille, että lelut irti pyörästä ennenkuin pyysin tätä. Siirsin pyörääni ja palasin paikalle. Huomasin, että jahas, rakkaat lapset siirtyivät pyöräni perässä ja leikki aina vaan jatkui. Tällöin minun täytyi mennä sanomaan vanhemille, että "Sanokaa kakaroillenne ...."  Ei, pyysin edelleen ystävällisesti: "Voisitteko kertoa heille, ettei pyörä ole mikään leikkakalu?". Tästä vanhemmat tuhahtelivat ja hyvä kun saivat sanottua. Minua hermostutti äärettömästi ne ylimieliset katseet ja palasin paikalleni mielenosoituksellisesti mutisten minäkin. Paukuttaminen ei loppunut ja actionmanit lähentelivät pyörääni siihen malliin, että katsoin pian paremmaksi polkaista vähän väljemmille vesille- ainakin lapsivapaille vesille. Mutta on myönnettävä, että mielessäni huusin naama punaisena näille ärsyttävääkin ärsyttäville, asennevammaisille aikuisille! Kiukuttavaa!

Onkin ihan turha miettiä, että voi voi, millaisia nykyajan lapset ovat. Kyllä se on ihan täysin sitä, että millaiset nykyajan vanhemmat ovat. En ole mikään lapsivihaaja, mutta kyllä se on totta, että jos maksan teekupposesta kolme euroa ja leivoksesta 7 euroa, niin kyllä minä haluan ne nauttia hiljaisuudesssa. Eiköhän ne lapsipaikat ole erikseen, jos perhe ei osaa käyttäytyä! Itsekin tykkään viedä veljenlapsiani eri paikkoihin, mutta aikuisten paikoissa vaaditaankin käyttäytymistapoja- jotka he kyllä osaavat.