HYVÄÄ JUHANNUSTA!

Täällä ollaan Brysselissä ihan lähtökuopissa: nokka kohti Suomea ja juhannusta!
Oikein ihanaa ja rentouttavaa juhannusta kaikille (kuka nyt haluaa rentoutua, hyvää remuamista niille, jotka tykkäävät festaroida)!

Hämähäkkinaisen seikkailut

Viime viikolla olin kampaajalla. Naisellisesti rakastan näitä kampaamokäyntejä, monta tuntia rentoutumista naistenlehtien parissa. Ihanaa. Sain viitan päälleni ja pääsin odottamaan suoraan kampaajan tuoliin. Minulle tarjoiltiin teetä ja suklaata heti alkuun. Naisten lehti syliin ja ah, iltapäivän hetki oli täydellinen. Palvelu isossa salongissa on enemmän kuin kohdallaan.

Kampaajani tuli suunnittelemaan mitä hiuksilleni tehdään. Samalla kun hän pyöritteli niitä, alkoi kiljuminen. "Sinulla on hämähäkki päässä!" Tämäpäs oli kaameaakin kamalampi uutinen, sillä kammoan hämähäkkejä aivan mielettömästi!!! Yök, yök, yök! No, sen sijaan, että kampaaja olisi poistanut tämän päästä alkoi kiljuminen ympäriinsä. Nuoret miehet, jotka ovat salongissa töissä, hyppivät ja kiljuivat kaikista enemmän. Samaan aikaan minä yritän kiljua, että ottakaa se pois herran tähden!! Vihdoin viimein kun joku uskaltaa jollain kättä pidemmällä tulla tökkimään päätäni, yritys tietenkin epäonnistuu ja kukaan ei näe hämähäkkiä missään! Minä kiskon viitan päältäni, ravistelen vaatteitani ja olen hysteerinen. "Eihän sitä  näy päässä, eihän?!?" Ei, ei enää näy. Eikä näy kyllä lattiallakaan. Ei kai auta kuin istua takaisin tuoliin ja yrittää rauhoittua. Käteni tärisevät ja teekupponen saa kyllä olla pöydällä, ei maistu.

Kampaajani käy valmistelemassa kaiken ja palaa hiuksiini. Hän menee sanomaan jotain vieressä oleva kampaajalle ja taas sama kiljumiskierros! "Se on siellä taas!" Pojat kiljuvat taas kaikista eniten. Ja minä yritän kiljua, että ottakaahan se nyt pois älkääkä kiljuko vain!!! Vihdoin leikkauspuolelta hälytetään joku vähän riuskempi Mies, joka huitaisee hämähäkin lattialle ja astuu sen päälle. -Se oli piiloutunut korvanlehteni taakse!!! Yök, yök, yök. En voi oikein enää rauhoittua, kun tuntuu, että joka puolelta kutittaa! Miten ällöttävää! Se oli oikein kunnon harmaa lukki...

Myöhemmin alkaa tietenkin kiukuttaa: ammattimaista olisi ollut huiskaista hämähäkki kammalla pois hiuksista ja kertoa sitten vasta asiasta minulle. Inhottavaa, todella! Lisäksi alkoi kiukuttaa nämä hyppivät kiljukaulat, jotka halvaantuivat kykenemättömiksi tehdä asialle yhtään mitään! Toisaalta, olen varma, että jos olisin seurannut tätä sirkusta sivusta, en varmasti olisi voinut muutakuin nauraa. Nyt ei kyllä naurattanut pätkän vertaa, kun ne ällöttävät kahdeksan jalkaa vipelsivät jossain päänahassani..... Joko sinulla menee kylmät väreet ja kutittaa selkärangasta?

Maaseudun rauhaan

Nyt olisi sitten varmasti aika huomauttaa, ettei tämä Belgia nyt kuitenkaan ihan mahdoton paikka ole. Vaikka byrokratiaa löytyy joskus naurettavuuksiin saakka, mikään ei toimi ja muuten vain ärsyttää, niin kyllähän täältä niitä hyviä ja kauniitakin puolia löytyy. Kuten pieni breikki maaseudun rauhaan parisen viikkoa sitten. Vuokrasimme auton viikonlopuksi ja karistimme Brysselin kitkat kantapäistä. Ensimmäisenä etappina oli ihana kylpylä, jossa sai rauhoittua ja löytää itselleen sielunrauhaa. Kylpylä oli vanhassa kartanossa, upea!

Kylpylässä sai rauhoittua toden teolla. Hierovat uima-altaat, hammam, sauna, hierontaa, poreamme, aurinkoterassi, lämmin terassi, jossa sai loikoilla tuntikaupalla lukien ja kuunnellen rentouttavaa musiikkia. Sauna oli ihana- siellä sai heittää vettä kiukaalle! Odotin kyllä aina kunnes se oli tyhjä, ettei minua heitetä ulos koko paikasta huonojen käytöstapojen takia.

Välillä minua nauratti, sillä ihmiset istuivat puutarhassa valkoisissa kylpytakeissaan ja kaikki olivat ihan hiljaa vain- ei metelin meteliä mistään suunnasta, ei edes taivaalta. Tuli eittämättä sellainen olo, että jos tarpeeksi tarkkaavaisesti katselee, niin varmasti joku lähtee huiman juoksuun ja sitten hänet nappaa valkoasuiset hoitajat taklaamalla. No, näin ei käynyt ja mekin saimme lähteä ilman ongelmia.

Rauhoittavan kylpylän jälkeen kävelyä maaseudun rauhassa, aah!

Ihana, idyllinen kylätie vei meidät vielä ihastuttavampaan kylään, jossa pojat leikki polkuautoilla ja tytöt hyppeli narua. Keskellä tietä tietenkin!

Talot olivat ihastuttavia, voi kun olisi päässyt kurkkimaan puutarhoja ja sisustusta, mitä kaikkia ihastuttavia aarteita olisi  löytynytkään!

Maaseudun kauneutta...

 Kylpylän ja maaseutumatkailun jälkeen päätimme, että olisi vielä aika actonin- ei muuta kuin autobahnalle ja kohti Saksaa! Kaasujalka vei meidän Kölniin, jossa +35 asteessa lekottelimme terasseilla, imimme kaupungin tunnelmaa ja ihastelimme saksalaisten siisteyttä. Olihan siellä myös viiniviikot, mukaan ei kuitenkaan tarttunut pullon pulloa. Olen ollut Kölnissä aina vain talviaikaan, joten kesäinen kaupunki ihastutti valtavasti!

PS. Olettehan huomanneet, että kaikki kuvat saa aina klikkaamalla suuremmiksi?

Poliisilla leikkaa...

Uh, poliisi on ystävämme. Niinhän se on. Joskus kuitenkin, ainakin Belgiassa, toivoisi poliiseilla olevan enemmän huomaavaisuutta ja käytännön ajattelutaitoja...

Viime yönä ovisummeri soi yhdeltä. Täh? Kuka siellä tähän aikaan? Piti kaivautua peiton alta pois, juuri kun oli nukahtanut. Kurkkaus ikkunasta ja poliisihan se siellä seisoskeli. Ei muuta kuin ikkunaa avaamaan ja aloittamaan yöllinen keskustelu virkavallan kanssa:

-Joku on pysäköinyt autonsa tuohon naapurinne autotallin eteen. Eihän se ole teidän autonne?

-No ei ole. 

-Ettehän satu tietämään kenen auto se on?

-No ei kyllä ole aavistustakaan.

- No, hyvää yötä madame.

Uskomatonta! Voiko Belgian poliisi olla niin huonosti järjestäytynyt, ettei voisi esimerkiksi soittaa rekisterikeskukseen ja selvittää sitä kautta kenen auto on kyseessä? Ehkäpä jopa jonkin naapurin, että voisi marssia suoraan hänen ovelleen, eikä soitella kadulla viattomien (nukkuvien!!!) ihmisten ovikelloja täysin sattumanvaraisesti! Tai edes soittaa sen hinausauton, eikä herättää korttelin jokaista ihmistä!

Kiipesin takaisin sänkyyn puhisten: "Äly hoi, älä jätä"....

Asiakkuuden iloja belgialaisessa diktatuurissa, missä kauppa/pankki/posti on kuningas, asiakas nöyrä palvelija.

Uh, ehkä on aika taas kertoilla totuuksia belgialaisesta asiakaspalvelusta, ettette vaan erehdy luulemaan, että kaikki toimii virheettömästi, kun ei valitusta kuulu. Sanotaan, että puhinaa saa pitää yllä joka ikinen päivä, kun joutuu asiakaspalvelutilanteisiin. Joskus niitä kestää hymähdellen, joskus hammasta kiristellen, joskus kiukkuisesti puhahdellen. -Oikeasti tuntuu, että asiakaspalvelu/ byrokratia on ylivoimaisesti huonointa, mitä on koskaan kokenut missään. No, ehkä näin ei kuitenkaan ole, vaan asiat ikäänkuin kasaantuvat...

Puhina numero yksi. Eräänä aamupäivänä soi summeri. Postimieshän siellä soitteli kelloa ja kyseli kanssa-asukkia. "No, hän ei ole kotona, mutta voin ottaa kirjeen vastaan." "Madame, sen voi noutaa postista." Jahas. No, koska minulla on päivisin enemmän aikaa kuin hänellä, lähdin valtakirjan kanssa hakemaan kirjettä postista. Ensimmäisen kerran posti oli jostain kumman syystä kiinni puoli viideltä, vaikka sen piti olla auki viiteen saakka. Toinenkaan kerta ei ollut tuloksekkaampi, vaikka pääsin postiin sisään. "Ei, madame, ei käy että teillä on vain oma henkilötodistus, pitää olla myös hänen, kenen kirje tämä on." Aha. Taas taivallus ihan turhaan. Kolmas kerta toden sanoo? No onneksi kyllä. Marssin siis seuraavana päivänä postiin kaksien henkilöpaperin kanssa ja virkailija lähti hakemaan kirjettä. -Eikä minun tarvinnut näyttää kuin omat henkkarit. Yllättävää. Myös salaperäistä on postimiesten ajatusten kulku, sillä kirjeessä ei ollut mitään merkintää, että se pitäisi kuitata. Oli siis mahdotonta tietää millä tekniikalla juuri se valikoitui postista noudettavaksi...

Puhina numero kaksi. Suurin osa postistani on mennyt edelleen Suomeen, mutta noin kuukausi sitten muutin kaiken belgialaiseen osoitteeseen. Tällöin huomasin, että myös belgialaisen pankkini tiliotteet menevät Suomen osoitteeseen. No, tietenkään ei puhettakaan, että tällaisen asian voisi hoitaa verkkopankin kautta. Ei todellakaan!

Lähdin siis muuttamaan osoitettani pankkiin. Osoitteenmuutosasiani kunnan kanssa on vielä kesken (ihme kyllä!!!), joten minulla oli mukanani poliisin minulle tuoma lappunen, josta kävi ilmi osoitteeni, nimeni sekä aika, jolloin menisin kunnanvirastoon selvittelemään osoiteasioitani. Olin kuitenkin hieman skeptinen, että tämä kuitenkaan kävisi todisteeksi (vaikka onkin viranomaiselta tullut lappunen). Otin vielä mukaani "kaiken varalta" Suomen postin kääntämän puhelinlaskun, josta näkyi vanha Suomen osoitteeni sekä osoite, mihin posti oli käännetty. Lisäksi otin suomalaisesta pankista saamani avaamattoman kirjeen, josta näkyi siis Suomen pankin käyttävän tätä belgialaista osoitetta. (Tämä oli tietenkin onnistunut kätevästi verkkopankin kautta enempää selittelemättä.)

Onneksi pidempiä aikoja jonottamatta pääsin selittämään asiani. Kun kaivoin todistusaineistoni, eli poliisilta saamani lappusen, ei tämä käynyt (tietenkään?) todisteeksi. Sitten näytin käännettyä postia, josta virkailija näki sekä vanhan osoitteeni, että uuden. Hah. "Ikävä kyllä en voi vaihtaa osoitettasi." No, vielä kolmas dokumentti pöytään. Jokerina (vai sokerina) pohjalla komeili pankin kirje. Uuh, tällä oli arvovaltaa! "Saanko avata tämän madame?". No, toki jos on tarpeen. Pettymykseksi kyseessä ei ollutkaan tiliote (nämähän on siirretty tuhat vuotta sitten sähköiseen muotoon!), vaan verkkopankkitunnukset. "Ikävä kyllä en voi muuttaa osoitettasi, koska en oikein tiedä käykö tämä, kun se ei ole tiliote". Mitä!?!?! Eikö verkkopankkitunnukset ole vielä tärkeämmät ja luottamuksellisemmat kuin tiliote? Tässä vaiheessa virkailijan usko suomalaisen pankin luotettavuuteen oli varmaan nollan tasolla, kun lähettelevät noin tärkeitä dokumentteja postissa. Belgiassa kun täytyy raahata taskulaskimen kokoista laitetta, jonne syötetään pankkikortti ja sitä kautta saat tunnukset näppäiltyäsi pin-koodin. Eli, jos sinulla ei ole korttia tai laskinta, et pääse verkkopankkiisi.

Onneksi virkailija kuitenkin päätti olla jonkin verran suopuisa minua kohtaan ja muutti osoitteeni "väliaikaisesti". Kun saan asiat kuntoon kunnan hallinnon kanssa (eli ei ihan heti ainakaan), minun täytyy mennä uudestaan pankkiin vaihtamaan osoitettani. (Syvä huokaisu.)

Puhinaa taas. Terassille tilatut puutarhakalusteet. Belgialaisittain erittäin edistyksellisesti tällä ketjulla on verkkosivut, joiden kautta ne sai tilata ja jopa kotiinkuljetuksen sai järjestettyä sähköisesti! Se on kuulkaas paljon se. Ei liene ollenkaan ihmeellistä, että odottelinkin toimitusta hiukan skeptisesti... No, se tuli ajallaan, jipii! Mutta. Mies toi pumppukärryllä ison, ison paketin, pudotti sen jalkoihini kadulle ja se oli siinä. "Mutta enhän minä tästä mihinkään tästä saa?" Tähän tämä ryhditön miekkonen: "Joo, mutta normaalisti me toimitetaan vaan ovelle saakka (että sorry vaan)". No, hetken siinä ihmeteltyäni heltyi tämä toinen osapuoli siihen, että raahasi paketin hissiin. "Kiitos madama ja näkemiin" ja niin pamahti ovi kiinni. Olihan siinä taas mielenkiintoista raahata pakettia hissistä. Jestas. Eikö kotiinkuljetuksen pitäisi periaatteessa olla, että se kannetaan sisään, enhän minä siinä ulko-ovella asu?

Kai näihin voi vain kohauttaa olkiaan ja todeta: "No, kai näihin tottuu". Vaikkei tahtoisikaan.

World Cup!!!! Forza Azurri!!!

Ihanaa, tänään se alkaa! Futiksen MM-kisat, jotka pidetään neljän vuoden välein.

Itse kuulun siihen innostuneeseen väkijoukkoon, joka odottaa kisoja kuin kuuta nousevaa ja alkaa tuntea kuumetta mitä lähemmäs kisoja tullaan. Enää ei tarvi kuumeilla, tänään se alkaa!

Oma suosikkini on aina ollut Italia. Näin on ollut jo 90-luvulta saakka, kun Roberto Baggio oli ehdoton suosikkini. Joskus kisat eivät edes tulleet tv:stä, vaan niitä piti kuunnella radiosta. Baggiota minulla ei ikinä ollut mahdollisuutta nähdä livenä, mutta tämänhetkinen suosikkini on Cannavaro. =) Toki täytyy myöntää, että on ne sympatiat olleet vähän välillä Brasilian ja Portugalinkin puolella, mutta vain silloin, kun Italian tie on noussut pystyyn aikaisessa vaiheessa kisoja.

Minulla oli ilo ja kunnia nähdä suosikkijoukkueeni livenä viime viikolla, kun Brysselissä pelattiin Italia-Meksiko-ystävyysottelu. Olin tietenkin onnesta soikeana. Tosin se harmitti, että kun vihdoin näkee THE joukkueen, niin sitten peli oli laiskaa ja hampaatonta. Meksiko voitti 2-1.

Ainakaan kannustuksen puutteessa ei Italian joukkue voinut nurista, sillä katsomo oli täynnä sinipaitoja. Tunnelma oli alussa hyvä, myös pelin keskivaiheilla, mutta sitten se lässähti täysin, kun Meksiko siirtyi 2-0 johtoon. Odotan (toivon) siis huomattavasti parempaa peliä hallitsevilta maailmanmestareilta Etelä-Afrikassa!

 MM-kisat tuovat myös muistoja mieleen. Neljä vuotta sitten olin Maltalla töissä, kun Italia voitti maailmanmestaruuden Ranskaa vastaan. Saarihan on suosittu italialaiskohde, ja meno oli aika hulvatonta finaalin jälkeen. Muistaakseni autojen torvet hiljentyivät reilusti keskiyön jälkeen... Fanien laulu paljon myöhemmin. (Ja samalla tässä voi ihmetellä tätimäisesti, että onko siitä Maltankin keikasta jo neljä vuotta!?)

Joka tapauksessa iloista kisatunnelmaa innokkaille jalkapallon ystäville ja kärsivällisyyttä niille, jotka eivät niin innostuneita ole. Nämä kisat ovat kuitenkin vain neljän vuoden välein! Tämä aikoo ainakin nauttia mahtavista peleistä ja tunnelmasta! Tässä vielä virallinen kisabiisi:

http://www.youtube.com/watch?v=AlQUNfUwWiw 

Jamie!!! Konsertit!! Fanitus!!!

Eilen minulla oli ilo päästä vihdoin ja viimein Jamie Cullumin konserttiin. Olen kuunnellut hänen albumeitaan kuuden vuoden ajan, joten oli jo aikakin! Suomessa ei  luonnollisestikaan tälläisestä herkusta ole päässyt nauttimaan, kun en myöskään sattunut olla Porin jazzeilla 2005... Muistan, kun ensimmäisen kerran olin Brysselissä 2005 ja bongasin mainoksen Jamien konserttiin ja innoissani läksin lippua ostamaan, mutta ei, loppuunmyytyhän se oli. Nyt olin siis asialla ja lippu hankittuna hyvissä ajoin.

Herra Cullum ei todellakaan tuottanut pettymystä, vaan konsertti oli ihana! Show'ssa oli hempeitä kappaleita, menoa ja meininkiä, covereita sekoitettuna aina Riannan Umbrella biisiin saakka. Jazz-versio oli hauska. Jamie on kovin pieni itse, mutta otaa lavan kyllä haltuun ja yleisö oli myytynä. Myös hyvä vuorovaikutustaito yleisön kera auttaa tietenkin asiassa, supliikisti Jamie poimi yleisön huudahduksista juttuja ohjelmaan. Nautin siis todella paljon show'sta ja seuralainen, joka ei Jamie-fani olekaan, oli myös sitä mieltä, että show oli hyvä ja viihdyttävä. Todellakin! (Jamie on äärimmäisen musikaalinen!)

Jamiesta vaahdotessa aloin kyllä miettiä, ettei ole oikeastaan yhtään live-konserttia, missä en olisi viihtynyt. Live-musiikki tekee aina tehtävänsä, varsinkin kun nykyään niin harvoin pääsee kuuntelemaan sitä oikeaa orkesteria. Onhan se musiikki ihan kivaa kotonakin, mutta livenä, fiufiu!!! Harmi vain, että maapallo on niin iso paikka, että todellisia megatähtiä on mahdollisuus nähdä harvoin, kun keikkakalenteri osuu omaan maahan niin harvoin.

Minusta tuntuu, että joka kerta, kun näen jonkun esiintyvän isolla lavalla, olen jotenkin myyty. Ihailen ihmisiä, jotka ovat tavattoman musikaalisia ja vetävät mahtavan show'n. Se on kokemus ja tunnetila, joka tuskin jättää ketään kylmäksi. Ja kun hurahtaa vähän enemmän, niin alkaa olemaan kunnon fani. Enkä kyllä ihmettele toisaalta sitäkään. Eräs läheinen ihminen on kiertänyt lempiyhtyeensä perässä ties kuinka monessa konsertissa pitkin maakuntia ja mantuja. Silloin kun konsertista saa hyvän fiiliksen, sen perässä on valmis matkaamaan pidempiäkin matkoja.

Muistan miten lapsena/ teininä sitä fanitti kaikkia ihania poikabändejä, ensin oli New Kids on the Block. Seinät, ovet ja melkein ikkunatkin oli vuorattu NKOTB:n julisteilla, lehtileikkeleet kerättiin talteen ja bändiläisten kengän kootkin muistettiin ulkoa. Pelottavaa, että vieläkin osaan kaikkien syntymäpäivät ulkoa. Muistan, kun innoissamme emme malttaneet olla hiljaa tunnilla ja opettaja keksi antaa meille rangaistuksi tehdä bändistä kahden sivun kirjoitelma. No, opettaja huomasi virheensä, sillä seuraavana päivänä hänelle oli tyrkyllä 20 sivun kirjoitus. Lisääkin olisi varmasti oltu halukkaita kirjoittamaan.

Vähän myöhemmin tuli Take That, mutta sillä kertaa muistaakseni julisteet olivat jo vähentyneet. Silti kaikkia konserttipätkiä hinattiin VHS:llä niin, että niihin taisi tulla jo raitojakin. Kun Robbie erosi bändistä , oli se ihan kauheaa. Tosin siihen loppui oikeastaan minun "kunnon" fanitukset. Toki pidin edelleen Robbiesta, ja pääsin keikallekin, muttei se ollut enää niin kokonaisvaltaista.

Eräs ystäväni on löytänyt fanittamisen uudelleen. Hän matkusti useita satoja kilometriä vastaanottaakseen idolin lentokentällä, jonotti nimmareiden jakotilaisuuteen ja varmaan odotteli vielä tunteja konsettiakin alkavaksi. Eikä hän ole ainut "ei-teini-ikäinen", vaan porukassa oli paljon häntä vanhempiakin. Fanittamisen on siis löytänyt moni "kypsyneempikin". Faneilla on keskenään ryhmiä ja heistä tulee läheisiä. He voivat olla missä päin tahansa maantieteellisesti, tehdä työkseen mitä tahansa, harrastaa ihan mitä vain ja elää millaisessa elämäntilanteessa tahansa. Jotenkin heillä vain on yhteistä niin paljon, että heistä tulee ystäviä.

Hassultahan tommoinen fanittaminen tuntuu, mutta kun oikeasti alkaa sitä miettiä, niin oikeasti koen vähän mustasukkaisuutta. Olisihan se hienoa, että olisi jostain niin innostunut, että ei malttaisi olla seuraamatta mitä kaikkea tämä kohde touhailee ja saa aikaan. Ja varsinkin se yhteisöllisyyden tunne, mitä toisten fanien kanssa juttelu tuo...

Monelle esimerkiksi jonkin bändin näkeminen voi olla "toiveiden täyttymys". Suomihan ei varsinaisesti ole ollut isojen bändien areenana, joten esim. 90-luvun /2000-luvun alun bändit heittivät voltin Suomen yli. Monet ovatkin olleet innoissaan, kun heillä on ollut mahdollisuus nähdä vanhat kunnon Green Day, Oasis tai Travis lavalla. -Ja uskon, että mahtava kokemus, vielä kun nostalgia lisätään pakkaan! Hauskoja live-kokemuksia siis ihmiset, nauttikaahan konserteista!