Eilen minulla oli ilo päästä vihdoin ja viimein Jamie Cullumin konserttiin. Olen kuunnellut hänen albumeitaan kuuden vuoden ajan, joten oli jo aikakin! Suomessa ei luonnollisestikaan tälläisestä herkusta ole päässyt nauttimaan, kun en myöskään sattunut olla Porin jazzeilla 2005... Muistan, kun ensimmäisen kerran olin Brysselissä 2005 ja bongasin mainoksen Jamien konserttiin ja innoissani läksin lippua ostamaan, mutta ei, loppuunmyytyhän se oli. Nyt olin siis asialla ja lippu hankittuna hyvissä ajoin.
Herra Cullum ei todellakaan tuottanut pettymystä, vaan konsertti oli ihana! Show'ssa oli hempeitä kappaleita, menoa ja meininkiä, covereita sekoitettuna aina Riannan Umbrella biisiin saakka. Jazz-versio oli hauska. Jamie on kovin pieni itse, mutta otaa lavan kyllä haltuun ja yleisö oli myytynä. Myös hyvä vuorovaikutustaito yleisön kera auttaa tietenkin asiassa, supliikisti Jamie poimi yleisön huudahduksista juttuja ohjelmaan. Nautin siis todella paljon show'sta ja seuralainen, joka ei Jamie-fani olekaan, oli myös sitä mieltä, että show oli hyvä ja viihdyttävä. Todellakin! (Jamie on äärimmäisen musikaalinen!)
Jamiesta vaahdotessa aloin kyllä miettiä, ettei ole oikeastaan yhtään live-konserttia, missä en olisi viihtynyt. Live-musiikki tekee aina tehtävänsä, varsinkin kun nykyään niin harvoin pääsee kuuntelemaan sitä oikeaa orkesteria. Onhan se musiikki ihan kivaa kotonakin, mutta livenä, fiufiu!!! Harmi vain, että maapallo on niin iso paikka, että todellisia megatähtiä on mahdollisuus nähdä harvoin, kun keikkakalenteri osuu omaan maahan niin harvoin.
Minusta tuntuu, että joka kerta, kun näen jonkun esiintyvän isolla lavalla, olen jotenkin myyty. Ihailen ihmisiä, jotka ovat tavattoman musikaalisia ja vetävät mahtavan show'n. Se on kokemus ja tunnetila, joka tuskin jättää ketään kylmäksi. Ja kun hurahtaa vähän enemmän, niin alkaa olemaan kunnon fani. Enkä kyllä ihmettele toisaalta sitäkään. Eräs läheinen ihminen on kiertänyt lempiyhtyeensä perässä ties kuinka monessa konsertissa pitkin maakuntia ja mantuja. Silloin kun konsertista saa hyvän fiiliksen, sen perässä on valmis matkaamaan pidempiäkin matkoja.
Muistan miten lapsena/ teininä sitä fanitti kaikkia ihania poikabändejä, ensin oli New Kids on the Block. Seinät, ovet ja melkein ikkunatkin oli vuorattu NKOTB:n julisteilla, lehtileikkeleet kerättiin talteen ja bändiläisten kengän kootkin muistettiin ulkoa. Pelottavaa, että vieläkin osaan kaikkien syntymäpäivät ulkoa. Muistan, kun innoissamme emme malttaneet olla hiljaa tunnilla ja opettaja keksi antaa meille rangaistuksi tehdä bändistä kahden sivun kirjoitelma. No, opettaja huomasi virheensä, sillä seuraavana päivänä hänelle oli tyrkyllä 20 sivun kirjoitus. Lisääkin olisi varmasti oltu halukkaita kirjoittamaan.
Vähän myöhemmin tuli Take That, mutta sillä kertaa muistaakseni julisteet olivat jo vähentyneet. Silti kaikkia konserttipätkiä hinattiin VHS:llä niin, että niihin taisi tulla jo raitojakin. Kun Robbie erosi bändistä , oli se ihan kauheaa. Tosin siihen loppui oikeastaan minun "kunnon" fanitukset. Toki pidin edelleen Robbiesta, ja pääsin keikallekin, muttei se ollut enää niin kokonaisvaltaista.
Eräs ystäväni on löytänyt fanittamisen uudelleen. Hän matkusti useita satoja kilometriä vastaanottaakseen idolin lentokentällä, jonotti nimmareiden jakotilaisuuteen ja varmaan odotteli vielä tunteja konsettiakin alkavaksi. Eikä hän ole ainut "ei-teini-ikäinen", vaan porukassa oli paljon häntä vanhempiakin. Fanittamisen on siis löytänyt moni "kypsyneempikin". Faneilla on keskenään ryhmiä ja heistä tulee läheisiä. He voivat olla missä päin tahansa maantieteellisesti, tehdä työkseen mitä tahansa, harrastaa ihan mitä vain ja elää millaisessa elämäntilanteessa tahansa. Jotenkin heillä vain on yhteistä niin paljon, että heistä tulee ystäviä.
Hassultahan tommoinen fanittaminen tuntuu, mutta kun oikeasti alkaa sitä miettiä, niin oikeasti koen vähän mustasukkaisuutta. Olisihan se hienoa, että olisi jostain niin innostunut, että ei malttaisi olla seuraamatta mitä kaikkea tämä kohde touhailee ja saa aikaan. Ja varsinkin se yhteisöllisyyden tunne, mitä toisten fanien kanssa juttelu tuo...
Monelle esimerkiksi jonkin bändin näkeminen voi olla "toiveiden täyttymys". Suomihan ei varsinaisesti ole ollut isojen bändien areenana, joten esim. 90-luvun /2000-luvun alun bändit heittivät voltin Suomen yli. Monet ovatkin olleet innoissaan, kun heillä on ollut mahdollisuus nähdä vanhat kunnon Green Day, Oasis tai Travis lavalla. -Ja uskon, että mahtava kokemus, vielä kun nostalgia lisätään pakkaan! Hauskoja live-kokemuksia siis ihmiset, nauttikaahan konserteista!
No comments:
Post a Comment