Pää pilvissä Italiassa

Historia on ollut aina lempiaineeni koulussa. Muistan, että olen aina ihaillut renessanssia ja italialaista (roomalaista) kulttuuria. Ensimmäisten Rooman aikakautta käsittelevien tuntien jälkeen olen aina halunnut vierailla tässä mystisessä kaupungissa. Italialainen kulttuuri on aina ollut jotenkin kiinnostavaa. Ruoka, maisemat, itseriittoiset ihmiset... Historia, kieli, asenne, jäätelö... Olen ahminut kirjallisuutta, joka on käsitellyt Italiaa. Parhaimpia hetkiä on ollut lukea esimerkiksi Extra Virgin-kirja, jossa kovin vahvasti kerrotaan italialaisten ihmisten ihanuudesta ja mahdottomuudesta. Vaikka maan asiat eivät aina ole parhaimmalla mahdollisella tolalla, ihmisistä huokuu lämminhenkisyys ja vieraanvaraisuus.

Viime perjantaina siis elin jännittäviä hetkiä. Muutamien kotimaassa tapahtuneiden mutkien jälkeen matkani lentokentälle oli vihdoin ajankohtainen. Lentokentällä pohdin kovasti tuliaisia, että mitä vien ”italialaiselle perheelleni”. Päädyin perinteisiin lahjoihin, valkoiseen Aalto-vaasiin, Fazerin suklaaseen ja Aarikan korvakoruihin. Rooman päädyssä jouduin odottamaan lentokentällä muutamia tunteja, sillä matkaseurani saapui Brysselistä myöhemmin. Mikäs siinä istuskellessa ja ihmisvilinää katsoessa. Mikä minua hämmensi yleiskuvassa oli loputon nunnien ja pappien määrä. Tuloaulaan pelmahti nunnien joukko, heitä oli 42 ja he tuntuivat täyttävän koko tilan. Kaikki olivat kovin tyylikkäitä; asut kaunista pellavaa, ristit kaulassa timantein koristeltuja ja kauniit kengät jalassa. Sama tuli huomattua pappien kohdalla: ristit kaulassa vilkkuivat bling-blingiä enemmän kuin amerikkalaisten räppäreiden kohdalla konsanaan. Yksi idoleistani, Carrie Bradshaw, kirjoitti kirkon ja muodin käyvän yhteen saumattomasti. Tässäkin tapauksessa niin totta. Tosin tätini kertoi Italian poliisien virkapukujen olevan ”by Armani”, joten ei tämä tyylikkyys pappeihin suinkaan jää. Pitäisiköhän tässä alkaa suunnittelemaan siis uravaihdosta...

Lauantaina pääsimme matkaan melko aikaisin, vierailtuamme ensin isoäidin, nonnan luona. Vaadin kierrosta Rooman keskustassa, ja sen myös sain. Ajelimme Roomaa ristiin rastiin, ja hämäännyin taas nunna/munkkijoukkioista. Rooma oli äärimmäisen kaunis, pidin siitä kovasti. Sormet syyhyää seuraavaa matkaa suunnittelemaan! Teimme pienen pit stopin ja kävelimme joen rantaan päätyen ostosalueelle ja espanjalaisille portaille. Siitä kävely jatkui Pantheonille ja jäätelölle. Mutta voi sitä valinnan vaikeutta! Ja miten taivaallista se jäätelö olikaan! Ensimmäiset jäätelövalintani ovat maitosuklaa, mansikka ja banana split. Niin hyvää se jäätelö oli, että sotkin heti paitanikin. (Tämä ominaisuus, loputon sotkeminen, jatkui koko Italian reissun ajan, mutta matkakumppanini huomautti sen olevan vain italialainen tapa, joten yritin olla ylpeä siitä.)

Seuraavaksi matka jatkui kohti itärannikkoa. Matkalla minua nukutti kovin, mutten malttanut millään ummistaa silmiäni kauniiden maisemien takia. Matkareitti kun kulki upeiden Apenniinien vuoristomaisemin kautta! Taisi olla ensimmäinen kerta kun matkustin (lentokonetta lukuun ottamatta) pilvien päällä. L'Aquilan kaupunki, joka kärsi huhtikuussa valtaisista maanjäristyksistä, oli kaunis. Järistyksestä ei tosin muistuttanut kuin ihan muutama romahtanut talonpääty, lukuisat nostokurjet ympäri kaupunkia ja Punaisen ristin telttakylä.

Kauniit vihreät huiput pikkukylineen ja nukkekotimaiset laaksot siivittivät matkaamme rannikolle. Rannikolla ajauduimme rantatielle, joka osoittautui virheeksi. Tunnin aikana etenimme noin kahdeksan kilometriä, ja päätimme nopeasti palata moottoritielle. Oli kuitenkin kiva nähdä pikkuisia rantakaupunkeja pikkuisine ”kahvilaparlamentteineen”. Tämä siis tarkoitti miehiä istumassa terassilla juomassa kahvia ympyrässä. Moottoritie olikin parempi vaihtoehto, sillä sen lisäksi että se oli nopea, se oli korkealla ja sieltä sai ihailla Välimerta koko matkan ajan.

Bed & breakfast-paikkamme sijaitsi keskiaikaisessa kylässä, jonne ajettiin hurjaa serpentiinitietä. Mutta ylhäällä oli todella kauniit näkymät Välimerelle ja kumpuilevaan maisemaan pikkukylineen. Vähän pyörittelin silmiäni, sillä majapaikassa ovia ei saanut lukittua, ja ulko-ovessakin vain roikkui omistajan avain koko ajan. Omistaja kun itsekin asui samaisessa talossa. Ajattelin kuitenkin, että jos omistaja kiikuttaa ulko-ovessa jatkuvasti auton avaimiaan, niin ehkä minä uskallan jättää sinne matkapuvustoni. Paikka oli sisustettu täysin kodinomaisesti ja oli täynnä kuvia ja pikkuisia koriste-esineitä. Mietinkin, millä paikan pitäjä jaksaa pyyhkiä pölyjä koko ajan... Tylsää tällainen käytännön ajattelu!

Ajelimme katsomaan sulhasta sukulaisineen pieneen hotelliin pienen matkan päähän. Sulhanen oli melko hermostunut, viuhtoi joka paikkaan ja huitoi minkä kerkesi. Onneksi olivat koko suku samassa paikassa. Morsian oli majoittunut kotiinsa, sillä hänen vanhempansa asuvat Fermossa, jossa siis myös häät olivat. Huomasimme nopeasti, että meidän kannattaa siirtyä järjestelyjen alta pois ja lähdimme katsomaan reittiä kirkolle. Fermo on myös keskiaikainen kaupunki, jossa kirkko on nyppylän korkeimmalla paikalla. Täytyy sanoa, että vaikka pidänkin itseäni ihan ok-kuskina, en olisi sieltä halunnut alas ajella. Tiet olivat keskiaikaisesti todella kapeita, taloihin rajoittuneita, jyrkkiä ja ahtaita kääntyä. Pari kertaa teki mieli sulkea silmät kun alas mentiin. Ihmettelin käytännön ihmisenä tietenkin myös sitä miten sikäläiset naiset voivat koroissa kävellä moista alamäkeä...

B&B:ssä oli muitakin häävieraita, tuttuja ja tuntemattomia ja lähdimme porukalla syömään illalla. Ruoka oli- taivaallista! Samoin viini, eikä seurassakaan ollut mitään valittamista. Olin kuitenkin kovin väsynyt ja onnellinen, kun viimein sain laskea pääni tyynyyn. -Osa porukasta lähti vielä katsomaan öistä merta.

Hääpäivän aamu oli pilvinen ja sateinenkin. Minä siirryin kampaamoon valtuuttaen matkakumppanin tulkin hommiin. Onneksi, sillä kampaamossa ei kukaan puhunut sanaakaan englantia. Kovasti huitoen selviteltiin mitä hiuksilleni haluan tehtävän siirryimme pesupaikalle. Onneksi matkakumppani jäi lukemaan lehtiä, sillä noin puoli tuntia tukkaani föönattua huomasin kampaajan viittoilevan hänelle kovasti. Viesti oli semmoinen, että hiukseni ovat niin vaikeat, ettei niitä saa millään föönattua kihartavaksi. No, tiedän, että hiukseni ovat vaikeat, piikkisuorat ja pumpuliset, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun kampaaja luovuttaa niiden kanssa. Sovimme sitten, että minulle tulee kunnon kiharat piippausraudalla. Ja mikäs siinä ollessa yksi Charlien enkeleistä- voinhan yrittää korvata nyt edesmenneen Farrah Fawcettin.

Pikainen pyräisy pukeutumaan ja ajo sulhasväen hotellille. Siellä kv-vieraiden kanssa joimme aperitiivit ja jutustelimme. Sitten lähdimme ajamaan kirkolle, sillä meidän automme oli ”pappia kyydissä”. Pappi oli äärimmäisen rento, sulhasen perheen ystävä. Minun olikin hyvin vaikea tätä farkuissa ja pikee-paitaista hintelää ja vitsikästä miestä mieltää vakavamieliseksi, katoliseksi pastoriksi. Mutta pakkohan se oli uskoa, kun pappi kaavuissaan esiin astui.

Häävieraissa oli noin 20 ulkomaalaista, joten meitäkin oli ajateltu vihkiseremoniassa. Meidät mm. kutsuttiin alttarille seisomaan puoli ympyrää ja suojaamaan hääparia ulkomailla heidän ollessa sukulaisten ”ulottumattomissa”. Mielestäni se oli kaunis ele papilta, hääpari itse ei ollut tästä tietoinen etukäteen. Seremoniassa seistiin melkoisen paljon, mikä oli välillä tuskaa. Olisi kannattanut varata lättäkengät kirkkoon ja vaihtaa korot jalkaan vasta jatkopaikalle siirryttäessä. Valtavan iso ja kaunis kirkko tarjosi kovin kauniit puitteet häille.

Itse hääpaikka oli rinnepaikalla, Villa Esterissä. Sieltä oli kovin, kovin kauniit näkymä Välimerelle. Alkupalat nautittiin ulkona katoksen alla. Jo tästä alkubuffetista olin melkoisen täynnä. Hääpari saapui paikalle vasta alkupalojen jälkeen ja loputtomien kuvien ja onnittelujen jälkeen siirryttiin sisätiloihin. Meillä oli kansainvälinen pöytä, ja täytyy sanoa, että odottamattomasti olimme se äänekkäin. Olin aina kuvitellut, että italialaiset häät ovat kovin äänekkäät, mutta ilmeisesti suuri osa keskittyi syömään. Ja kyllä, italialaiset häät näyttivät olevan yhtä syömistä! Istuimme pöytään, ja siitä saakka ruokaa alettiin tarjoilla non stoppina, välillä rytmitettiin pienin leikein. Vasta viittä tuntia- ja noin 20 ruokalajia myöhemmin nousimme ruokapöydästä lopullisesti. Hääkakku leikattiin ulkona ilotulitusten saattelemana ja vieläkin kuolaan niistä kaikista jälkiruoista- sitruunamoussekakuista, tiramisusta, pannacotasta, kekseistä, sorbetista... Nam!

Bändi viihdytti koko illan ja baari oli auki. Meitä istui pöydässä vierekkäin lisäkseni englantilainen ja puolalainen ja meidän odotettiin pitävän kansallisista maineistamme kiinni, mutta itse asiassa kukaan meistä ei päätynyt baaria käyttämään. Itse olin flunssainen- vilustutin itseni Italiassa!- ja matkakumppani oli onneksi töistä väsynyt, joten lähdimme ajelemaan B&B.tä kohti jo melko aikaisin, kahdelta.

Maanantaina olikin sitten aika palailla kohti Roomaa. Harmitti kovasti, monet häävieraista jäivät vielä vähän lomailemaan. Me sen sijaan pakkasimme auton ja lähdimme huristelemaan kohti vuoristomaisemia. Rooman päässä meillä oli aikaa käydä rannalla ja tietenkin istuskelemassa jäätelöllä. Olin kovin flunssainen, ja kun pääsimme ”Rooman kotiin”, meninkin nukkumaan melko pian. Matkakumppanini lähti jo takaisin kohti Brysseliä alkuillasta. Minä heräsin vielä katsomaan papan kanssa jalkapalloa. Yhteinen kieli siis löytyi siitä!

Tiistaiaamuna Claudia, sisko, kyyditsi minut kentälle ja minä jäin odottelemaan sinivalkoisia siipiä kuljettamaan minut kotiin. Olo oli haikea, mutta toisaalta olen ihan varma, että Roomaan palaan pian takaisin! Nautin olostani Italiassa, ja oli hassua, miten minulla oli koko ajan vähän semmoinen tunne kuin ”olisin tullut kotiin”. Jotenkin vaikka kaikki oli ihan uutta, kaikki tuntui kovin tutulta. Ehkä se pieni italialainen, joka sisälläni asuu, oli vihdoinkin tyytyväinen. Sotkeminen, käsillä puhuminen ja ylensyönti näyttivät sopivan minulle paremmin kuin hyvin!