Rodos- letkeää menoa ja vatsalaukun venytystä...

Olipas ihanaa rantautua Välimerelle! Kaunis, kaunis meri ja maisemat sekä ihanan lämpöinen ilmasto sai hymyn huulille. Rodos on todella kaunis saari, ei ihme, että se on vienyt niin monen pohjoismaisen (suomalaisen!) sydämen. Meri oli kauniin, kauniin sinistä, vaikka tyydyimmekin sitä ihastelemaan vain kauempaa. Sinisyys tuli esille erinomaisesti, kun skootterien renkaat veivät meitä rinteitä ylös. (Kuvat saa isoiksi niitä klikkaamalla!)


Päivittäin vilukissaa hellittiin yli +35 asteen lämmöllä, eipäs tarvinnut kamppailla kylmyyden ja vilunväristysten kanssa kuin iltaisin. Yllättävää kyllä, iltaisin kävi melkoinen puhuri (en tiedä allekirjoittaisiko tätä ihan kaikki), joten mukaan sai aina varata legginssit mekon alle ja pitkähihaista, joskus jopa huivi kaulaan. Kukkameret talojen pihoilla olivat kauniit, kunpa niistä tosiaan osaisi aina nauttia paikan päällä enemmän, nytkin on mennyt vähän matkakuvien tiirailuksi ja ihmettelyksi, että oliko siellä oikeasti noin vehreää.

Hotellimme oli Kremastin kylässä luoteis-Rodoksella. Mukavaa sinällään, ettei alueella liikustellut juurikaan suomalaisia. Ruotsia kyllä pääsi jutustelemaan mm. baarimikon kanssa, jolla oli ruotsalainen vaimo. Oli viettänyt erinäisiä vuosia Malmössä itsekin tämä mikko. Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, en ole ikinä matkannut mihinkään, jossa suomalaiset ja suomenkieli olisi ollut niin, hmmm, vahvasti edustettuina. Koinkin kovin hämmentäväksi kaikki liehuvat Suomen liput, Sinikan suomalaisen kaupan, Vävypoika-liikkeet jne. Ravintolassa menun lisälehdet sisälsivät aina selkosuomalaisen tekstityksen. Matkakumppanin kommentti: tämähän on oikein suomalainen ghetto, älä tule tänne pimeän jälkeen, jos et ole vaalea.

Joka tapauksessa, nyt kun asustelen näin ulkosuomalaisena, ei ne suomalaiset haitanneet laisinkaan! Itseasiassa kävin asioimassa Sinikan suomalaisessa kaupassa (salmiakkia ja hapankorppuja) ja naureskelin liehuville lipuille. Ei taida liputuslait ulottua ihan Kreikkaan saakka...



Kauniilla Välimeren saarilla ei useinkaan voi välttyä historian havinalta. Yhtenä retkipäivänämme otimme suunnaksi Lindoksen kaupungin. Täytyy sanoa, että kun skootterin mittaristossa alkaa muutamien tuntien kilometrisaldo olla yli 120 kilometriä, se alkaa kummasti tuntua takalistossa. Minulla oli vielä lisätuska siinä, ettei vuokraamosta löytynyt tarpeeksi pientä kypärää, vaan kypäräni uhkasi lentää päästä, kun otti välillä liikaa tuulta alleen. Joka tapauksessa, Lindoksen kaupunki oli kyllä loman huipennus maisemien kannalta. Se oli sitä Kreikkaa mitä olin odottanutkin, valkoisia kivitaloja meren rannalla. Tietenkin kipusimme ylös linnakkeelle, akropolikselle. Isäni kauhujutuista odotin paljon pahempaa nousua, mutta riittävä tuokin oli paahtavassa helteessä. Akropolis oli kaunis, ja siellä täytyi hiljentyä miettimään historiaa ja kuvitella aikaa, jolloin se oli rakennettu. Seuraavalla kukkulalla kylän takana näkyi jo seuraava temppeli, jossa varmaan palvottiin jo eri jumalaa, tiedä sitä.




Olen kuullut paljon kreikkalaisesta liikenteestä, ja uskon ettei se edes ole Kreikan pahimpia turistisaarella. Silti olen sitä mieltä, ettei yhdellekään kreikkalaiselle välttämättä tarvisi myöntää ajokorttia. Liikennekulttuuri oli ihan kamalaa: skoottereilla kaahailua ilman kypärää, vauvojen ajeluttamista sylissä, vähältä piti-tilanteita joka risteyksessä jne. Saatikaan sitten niitä tilanteita, joita näki kaupunkien ulkopuolella. Hulluja ohituksia, oikaisuja, kiihdyttelyitä. En ole ihan keltanokka liikenteessä itsekään, mutta olin tyytyväinen matkustajan asemaani! Miten liikennevalistus voi olla noin retuperällä? Vastaa kenellä on enemmän tietoa asiasta...

Yksi kammottavista merkeistä liikennekuolemista on tietenkin teiden varsille rakennetuista pienistä ”muistomerkeistä”. Tällainen siis pystytetään sinne, missä joku on kuollut. No, näitä pikkutemppeleitä olikin sitten joka paikassa mitä kuvitella saattaa. Aina kun pystyi kuvittelemaan vähänkin pidemmän suoran ja sen päätteeksi olevan sillankaiteen, kiven, seinän tai kurvin ojineen, sieltä löytyi muistomerkki. Hiljaiseksi veti kyllä!

Paikka, jossa tämän liikennetapaturmien suuren määrän huomasi jälleen kerran, oli hautausmaa. Minä pidän hautausmailla vierailuista ja tälläkin kertaa kun sisämaassa huristeltiin pienen hautausmaan ohi, sinne oli pysähdyttävä. Ikävä kyllä monet haudoista kuuluivat nuorille miehille, jotka arvatenkin olivat kuolleet liikenneonnettomuuksissa. Muuten hautausmaa oli kaunis ja pysäyttävä. Kuvat kuolleista ja heidän tavaransa kertoivat monta tarinaa. Mietin onko ortodoksisella kirkolla monta erilaista ristiä, sillä Suomessa käytetyssä rististä poiketen ”poikkipuuta” ei rististä löytynyt. Lisäksi mietin miksi lähes kaikilla haudoilla oli kannullinen vettä. Tulevatko kuolleet janoisiksi vai mitä tämä vesi symboloi? Joka tapauksessa hautausmaalla vierailu oli kaunis ja hiljentävä kokemus. Hautausmaata tietenkin hoiti vanha nainen mustissaan.


Ruoka on tietenkin useimmiten paras osa matkaa. Täytyy sanoa, että kyllä minulle maistuikin moussaka, kreikkalainen salaatti, tzatsiki, kalamarit, pita gyrokset- liiankin kanssa. Suosikkini oli saganaki, ihana paahdettu juusto (juustomaakari kun olen). Voiko ollakaan parempaa annosta kuin kuuma juusto ;)) Ainoa huonoa asia kreikkalaisessa ruuassa oli, että henkeni varmaan tuoksahti joka päivä kovin vastustamattomalta: valkosipulia ja raakaa sipulia joka päivä.