Läpi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun...

Syyskuu se sitten lensi ohitse. Täytyy sanoa, että kirjoittaja oli uupunut koko kuukauden. Kun ensimmäisestä flunssasta oli päässyt eroon ja tunsi itsensä taas energiseksi, rykäisi toinen, aiempaa pahempi flunssa päälle. Ainut liikunnallinen asia, jota ehdin syyskuussa tehdä, oli vatsalihasten vahvistaminen hillittömän yskän takia. Toinen flunssa veikin sitten voimat melkein kolmeksi viikoksi!

No, syyskuuta pohtiessa täytyy sanoa, ettei siitä kuukaudesta jäänyt käteen mitään muutakaan. Syyskuu on aina ollut kuukausi, joka on siinä kesäisen elokuun ja syksyisen lokakuun välissä. Tänä vuonna se oli vielä mitään sanomattomampi kuin yleensä... Mutta kyllä tässä ihmetyttää mihin hävisi lokakuu! Ehkä se, että syksy ei ollut vielä kunnolla alkanut Brysselissä, tarkoitti sitä, ettei pääparka pysynyt mukana kuukaudesta tai päivistä. Puoli lokakuuta meni nimittäin ”lomaa” odotellessa. Minulla oli ilo ja kunnia astella Suomen syksyyn.

Kimmokkeena toimi rakkaiden veljenlasten syntymäpäivät ja halu nähdä ystäviä ja sukulaisia. Niinpä tämä täti pakkasi laukkunsa ja marssi rohkeasti kohti talvimaata. Paitsi, kun Suomen rannikon näkymät alkoivat vilkkua lentokoneen alapuolella mietteet talvimaasta saivatkin unohtua heti! (Syytän tästä assosiaatiosta vain ja yksinomaan iltapäivälehtiä, joka jo viikkoa ennen Suomen lomaani alkoivat rummuttaa kuinka talvi iskee myös eteläiseen Suomeen rytinällä!) Lentokoneen ikkunasta avautui aurinkoinen maa, joka kylpi kullankeltaisena. No joo, joskin vähän harmaanakin, sillä vehreyttä ei enää ollut nimeksikään. Joka tapauksessa sain nauttia sinisestä taivaasta ja luonnon värinäytelmästä matkalla juna-asemalle.

Pieni takapakki tuli, kun siirryin ostamaan junalippua. ”Ai, syyslomat Suomessa? Mitä? Miten niin ette voi myydä lippua?” Minut siis ohjattiin hyppäämään junaan ilman lippua vaarana seisomapaikka etelästä Pohjanmaalle. Kun konduktööri pääsi luokseni, oli vaatimuksena matkalipun ja Pendolino-maksun lisäksi kuuden euron lisämaksu, koska en ollut ostanut lippua asemalta. Minussa on sen verran K-kauppiasta (jos muistatte ne mainokset), että aloin ihmetellä, että noudattamalla henkilökunnan neuvoja ja hyppäämällä seisomapaikalle joudun maksaa kuusi euroa lisämaksua? Miten niin voi käydä!?! Konduktööri heltyi ja sanoi, että tämän kerran ei tarvitse maksaa. Arvatkaa hävettikö tämän jälkeen ostaa lippua Laihialle!!!

Viikko maalla kului tietenkin liian nopeasti, vaikka alussa tuntui, että mihin sen ajan oikein laittaa. Olen rakkaalle mammalleni naureskellut, kun hän sulkee tietokoneen aikaisin ja toteaa pian menevänsä petiin lukemaan ja minä vasta alan suunnitella illallista. No, täytyy sanoa, etten enää ihmettele. Luonto oli jotenkin niin harmaa ja kun aurinkoakaan ei näkynyt, minulla oli iltapäivästä monesti sellainen tunne, että pian varmaan pitää mennä nukkumaan. Ihmetys oli suuri, kun kello osoittikin monesti vasta kolmea, neljää! Eikä vielä siis oltu edes talviajassa... Ihmekös se on, että elämänrytmistä tulee erilainen.

Viimeisen viikonlopun lomastani vietin Tampereella ystäviä tavaten ja heidän seurastaan nauttien. Olipas ihana saada niin moni rakas ystävä paikalle! Tampere oli kaunis ja houkutteleva, kuten aina. Siinä kaupungissa on ehdottomasti ”sitä jotakin”, joka tekee vierailijankin olon mukavaksi.

Nyt on siis akku ladattu kauniilla ruskalla, veljenlasten halauksilla ja iloisilla mielillä, isovanhempien rakkaudella, lapsuuskodin tunnelmalla, rakkaan kissavanhuksen kehräyksillä, raikkaalla ilmalla ja ihanien ystävien antamalla voimalla. Tästä on hyvä ponnistaa kohti syksyn kuulautta, joka alkaa olla huomattavissa myös Brysselissä!